Muistan sen hetken ala-asteelta josta kaikki sai alkunsa. Ihan normaali tilanne mutta se vain jotenkin siitä lähti liikkeelle. Sen jälkeen elämä onkin ollut yhtä helvettiä.
Tekisi mieli kirjoittaa pitkä tarina mutta on semmoinen olo taas että ei kiinnosta yhtään mikään, vituttaa vain.
Joka helvetin päivä tätä samaa vitun paskaa joutuu vatvomaan päänsä sisällä eikä tähän auta mikään, ei ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun on töistä kotiin autolla ajellessa tullut noiduttua suoraa huutoa koko matka kun pistää vaan niin vituttamaan kun ei voi puhua normaalisti ihmisten kanssa.
Ei niin mitään ongelmia olisi puhua ihmisten kanssa ja muutenkaan en mikään hiljainen kaveri ole oikeastaan koskaan ollut mutta kun ei vain helvetti vie voi jostain syystä sietää sitä että joku katsoo ja tuijottaa.
On kuin yrittäisi kiivetä kuopasta ylös, välillä pääsee korkeammalle mutta aina jossain vaiheessa mätkähtää takaisin pohjalle. Huoh, ei vaan jaksa enää tällaista.
Tätä menoa tämä touhu kyllä johtaa lyhtypylvään ympärille tai köyden jatkeeksi ennen pitkää.
Onhan se nyt saatana kun alkaa miettimään miten monta pitkää vuotta sitä on joka helvetin tunti ja minuutti päivästä ja kuukaudesta toiseen miettinyt muiden juttujen lisäksi vain tätä yhtä ja samaa, punastunkohan jos: kysäisen tuolta/teen tuota/menen tuonne/olen tässä/lähden pois/menen sinne...
Jaksamisia vain, kyllä tälle pystyy vastaankin pyristelemään mutta se on kyllä helvetin vaikeaa

Olen punastellut tosi pahasti ja tiedän kuinka vaikeaa siihen on mennä hakemaan apua, itse en koskaan mennyt, mutta naispuolisena ihmisenä löysin avun Joe Blascon Red Neutralizer -meikkivoiteesta. Ymmärrän ettei miehet voi sellaista pakkelia namaansa laittaa ja ymmärrän myös omasta kokemuksesta sen mitä helvettiä elämä voi punastelijalle olla. Siksi mä todella suosittelen että menisitte puhumaan lääkärille tai vaikka ensin kouluterveydenhoitajalle, joka ohjaa lääkäriin, jos lääkäriin meno ei heti onnistu. Ei elämäänsä kannata sietämättömien tai pienempienkään ongelmien sietämiseen tuhlata.

Lääkäri todennäköisesti määrää jonkun masennuksessa ja sosiaalisten tilanteiden pelossa käytettävän lääkkeen (esim. SSRI-lääkkeet), joka normaalistaa aivojen välittäjäaineiden tasapainoa ja siten myös vähentää yleistä punastumisherkkyyttä. Beetasalpaaja (esim. Propral) tarvittaessa käytettynä on toinen punasteluun ja esiintymisjännitykseen käytetty lääke, se estää sympaattisen hermoston ylireagointia, mitä siis punastelu, hikoilu, sydämen tykyttely, käsien vapina ym. ovat. Lisäksi on mahdollista saada psykoterapiaa jos haluaa ja tarvitsee. Rauhoittavista lääkkeistä (esim. Diapam) voi olla ja varmasti onkin apua, etenkin akuuteissa pahoissa vaiheissa kun punastelee koko ajan, mutta niihin voi jäädä koukkuun, joten niitä ei kannata käyttää pitkäaikaisesti.

Mun olisi itse pitänyt tajuta mennä lääkäriin jo heti kun ongelma todella paheni, mutta jäin kärvistelemään yksikseni kun ajattelin että kyllähän mun täytyy pystyä hallitsemaan itseni ja ei tämä mikään sairaus ole, "vähän" vaan ylireagoin. Paljolta olisin säästynyt jos olisin hakenut ajoissa apua. Ongelma kyllä voi parantua itsestäänkin varsinkin silloin kun elämäntilanne muuttuu ja stressi helpottaa, mutta se voi myös pahentua ja pahentuu mitä enemmän sitä pelkää ja itselleen raivoaa, ainakin mun kohdalla.

No, mä löysin tuon meikkivoiteen, ja punastelu väheni heti valtavasti, kun tiesin ettei ihmiset näe sitä siinä määrin kuin aikaisemmin. Aikaisemmin ihmiset saattoivat vaivaantua kun mä punastuin, koska mä punastuin niin pahasti ja häpesin sitä, mutta meikin alla kun se ei niin näkynyt, ihmiset eivät enää vaivaantuneetkaan ja se rohkaisi mua, muhunhan suhtauduttiin aivan normaalisti. Nykyään en punastele käytännössä lainkaan, olen oppinut siitä pois. Pikku hiljaa olen vähentänyt meikkiä ja sekin on onnistunut, joskus tietysti saattaa tulla hieman takapakkia.

Mutta teidän miesten kohdalla mulla on todella kaikki sympatiat teidän puolella, koska tiedän ettei meikkaaminen välttämättä tule kuuloonkaan miehillä, ei ainakaan siinä määrin että se oikeasti peittäisi mitään. Kannatta siis antaa lääketieteen auttaa itseään. Se vaatii vaan uskallusta mennä lääkäriin ja uskon että se kannattaa tehdä, mieluiten ennen kuin ongelma kroonistuu ja vie itsetunnon ja ihmissuhteet ja masentaa. Luulen myös että punastelusta on helpompi oppia pois jos se ei ole kestänyt kauaa, mutta joka tapauksessa siitä on mahdollista oppia pois.

Tsemppiä kaikille, mä olen entinen punastelija ja niin tulee teistäkin, kun löydätte sopivat apukeinot!

Moi kaikille. Muistin taas tämän foorumin kun siivoilin tuossa laatikoita ja törmäsin joskus vuosia sitten tilaamiini stressihermon salpaus esitteisiin. Tuli tässä mieleen kun lueskeskelin näitä tarinoita täällä: tietääkö kukaan järjestetäänkö meille punastujille jotain ryhmä-istuntoja? Ja jos ei niin mehän voisimme itsekkin järjestää! Selvästi ainakin minulla on parempia ja huonompia aikoja punastelun kanssa, ja usein nuo hyvät ajat koittavat kun on saanut lisää rohkaisua jostain asiasta, joka voi olla mikä tahansa positiivinen kokemus. Täältä kun kokoaisi porukkaa kasaan, ja saisimme huomata että mekin olemme ihan tavallisia, normaaleita ja menestyviä ihmisiä, emmekä edes yksin ongelmamme kanssa, varmasti tulisi noita onnistumisen tunteita. Myöskin näissä kokouksissa ei ainakaa tarvitsisi hävetä punastumistaan, koska muilla on sama ongelma. Ehkä se jopa kasvattaisi ajattelemaan siihen ajattelu malliin, ettei sitä punastumista tarvii peltää sillonkaan kun on toisenlaisessa seurassa.

hei,oletk käynyt k.o leikkauksessa? auttoiko?

Hei!

Ymmärrän täysin ongelmanne. Apua on kuitenkin saatavilla. Menkää käymään Karmitsan kotisivuilla ja hoitakaa ongelma pois. Auttaa niin, ettei enää osaa punastua. Tuskin siis ketään se haittaa!

heissan!

sain kans ton propralin, kun siitä luin, et se auttaa. 40mg. no, olen nyt ottanut yhden pvssä ja tuntuu et ei auta pahemmin. yhtälailla kuumottaa aina kun "joutuu" toisen ihmisen kans juttelemaan. sen piti kans auttaa korkeisiin verenpaineisin, mut en huomannu siinäkään muutosta. kuinka otatte noita nappeja. siis jos olen 8 h töissä otanko ennen työvuoron alkua ja kauanko vaikutus kestää koko 8h vai?mitä luulette, voinko koettaa ottaa kahta eli 80 mg kerralla. mitä vaikutuksia?kiitos kommenteista

Olen 48 v. mies ja kärsinyt laikuttaisesta punastelusta (isältä peritty ominaisuus) nyt n. 20 vuotta. Siitä huolimatta olen esim. väitellyt tohtoriksi ja pitänyt esitelmiä niin englanniksi kuin suomeksi tieteellisissä kokouksissa ja seminaareissa. Koko tämän ajan olen käyttänyt lääkkeitä kaikissa esiintymistilanteissa ja nykyään myöskin erilaisissa sukujuhlissa ja erityisesti sosiaalisissa ruokailu- ja kahvittelutilanteissa. Propral on betasalpaaja, joka n. 1 tunti ennen jännittävää tilannetta otettuna poistaa punastumisen pelon ja lisää itsevarmuutta yhteensä n. 2,5 tunnin ajaksi. Propralin heikkona puolena kohdallani on, että pidempiaikaisissa tilaisuuksissa sitä ei voi ottaa useita tabletteja, koska useampien ottaminen laukaisee hikoilukohtauksen. Pidempiaikaiseen jännittävään sosiaaliseen tilanteeseen olen käyttänyt erästä toista lääkettä, joka kuitenkin luokitellaan huumausaineisiin kuuluvaksi. Minun lääkkeiden käyttöni on kuitenkin pysynyt aika maltillisena pitkästä jännittämisurasta huolimatta (n. 1 "huume"pilleri/viikko, 20-30 betasalpaajaa/vuosi), koska otan lääkkeitä vain tilannekohtaisesti ja vapaa-aikanani minimoin sosiaaliset kontaktit. Päivittäin, jatkuvasti syötävien mielialalääkkeiden käyttöä en suosittele kenellekään niiden aiheuttaman voimakkaan riippuvuuden ja sivuvaikutusten takia, vaan normaalipäivinä koulussa ja töissä pitäisi yrittää pärjätä omillaan ja käyttää vain täsmälääkitystä pahoihin tilanteisiin. Ei minusta ole suuri synti korjata "perimän virheitä" lääkkeillä, kunhan se vaan pysyy kohtuudessa.

Kävin stressihermosalpauksessa 18 vuotiaana. näin jälkeenpäin voin sanoa, että ei kannattanut. Ongelma olikin itsetunnossani joka johti mm. punastumista aiheuttavien tilanteiden välttelemiseen. se rajoitti elämääni todella paljon, mutta leikkaus ei ollut oikea ratkaisu ongelmaani. Olisi melkein suotavaa psykologin/terapeutin lausunto stressihermosalpauksen tarpeellisuudesta ennen leikkaukseen menemistä. Itse punastuminen katosi tilanteista joissa normaalisti punastuin. Urheilun ja alkoholin aiheuttama punastelu jatkui PLUS hikoilen mahasta ja selästä ja jaloista voimakkaasti. tästä kirurgi varoitti mutta en olisi uskonut että hikoilusta tulisi uusi vaiva punastumisen tilalle. vähänkään juoksee niin paita on kirjaimellisesti märkänä.

Tein pari vuotta salpauksesta myös peruutus leikkauksen. Nyt pari vuotta siitä en ole toipunut tippaakaan. Tosin lääkäri kertoi vaikutuksen olevan yksilöllistä; joillakin palautuu kokonaan joillakin osittain joillakin ei koskaan! Mutta nyt olen kuitenkin oppinut elämään hikoilunkin kanssa ja ylipäätään oman itseni kanssa! Välillä masentaa mutta enemmän on niitä iloisia hetkiä! Ongelmani oli itsetunnossa. nykyään arvostan itseäni enemmän.

Moikka!

Luin joka ikinen teksti ja kylläpä kesti kauan! Huh

Mulla alkoi punastelu,koko kasvojen kuumotus ja rintakehä-alueen läikikkyys ROACCUTAN AKNEKUURIN JÄLKEEN teini-ikäisenä. En pysty olee ilman meikkiä ollenkaan kun kasvot niin helposti rupee hehkumaan ihan punaisena Olen kärsinyt ongelmasta nyt 7 vuotta. Olen ajatellut leikkausta (sympaattinen salpaus) mutta lukenut niin paljon negatiivista asiasta. Onko kokemuksia kellään??? PLIIIS I NEED HELP!!

Mimmi87.

Kuten tuossa mun edellisessä viestissä jo omat kokemukset kerroinkin, niin en lähtis suosittelemaan salpausta ihan jokaiselle. Ymmärrän sen tarpeellisuuden esimerkiksi työkseen yleisönedessä puhuville, mutta kuten minulla, punastelu vaikutti päivittäiseen elämääni niin monella tasolla että pelkkä leikkaus oli turha. KALLIS ja turha.

Minä olen tutkinut itseäni erilaisten itsetunto-määritelmien avustuksella ja laajentanut tietoisuuttani. Nykyään on helppo hyväksyä esim oma nolostuminen, koska se on aivan normaalia. Tunteiden näyttäminen ja näkyminen on normaalia.
Ennen oli vaikeaa mutta nyt jo helpompaa.

ootko käyny jutteleen lääkärille ja sitä kautta hakenu ratkasuja?

Hei Pukki!
Kuinka kauan sinulla oli ne klipsit siellä kunnes päätit tehdä sen poistoleikkauksen? Mietin nimittäin samma itse. Mulla ollu ne klipsit noin 4 vuotta mutta ei niist ole enään apua koska punastuminen tuli takas. Ei mua kuiteskaa se enää niin häiritse joten tahtoisin vetää ne hermonpuristimet pois. Pelkään vaan et miten kroppa siihen reagoi!!!! Miten sinun kohdalla? Plzz vastaa jos ehdit!

Jaa voiko niiden teho vuosien saatossa kadotakkin? Tuo oli minulle uutta. noh jokatapauksessa Klipsit olivat 1.5-2 vuotta ja nyt palautuksesta on aikaa kohta kaksi vuotta eikä toivottua tulosta ole havaittavissa. Kirurgini on tilannetta valitellut mutta kuulemma hermopään siirre olisi vielä mahdollista tehdä suurinpiirtein saman hintaisella operaatiolla. siitä en ole tarkemmin edes kysellyt sillä en kovin helpolla näihin enää lähde.

Klipsienpoistoleikkaus on suurinpiirtein yhtä pitkä leikkaus kuin asennus sekä toipuminen on täysin samanlaista. itselläni se tarkoitti kuukauden sairauslomaa fyysisestä työstäni. Samoista haavoista sisään eli uutta haavaa ei tule eikä edelliset haavatkaan näytä minulla ainakaan millään tavoin suurenneen toisen "läpimenon" jälkeen

Ok kiitti vastauksesta! NO mullahan nyt on mennyt siis paljon enemmän aikaa leikkauksesta kuin sinulla. Toivon kuitenkin että poisto sujuu ilam mitään suurempia ongelmia. Saitko sinä tietää mitä riskejä siihen poistoon kuuluu? Mua ihan oikeasti pelottaa miten niiden hermojen käy ku sinne taas mennään sörkkiin. Mut mä en jaksa elää niiten kans, vain tieto siitä että siellä sisällä on jotain masentaa mut täysin Miten sun elämä nykyään? Oliko sulla ongelmia ihon kuivumisen kanssa siinä aikana kun klipsit oli paikoilla? Eikö mielestäsi mkään muuttunut poiston jälkeen? PArhain terveisin

Itse olen ollut siinä käsityksessä että mitään vaaraa ei ole, vaan leikkaus on "normaali ja helppo" leikkaus. Palautuminen tapahtuu yksilöstä ja salpauksen pituudesta riippuen. Eli mahdollisimman pikaisestihan ne pitäis poijes ottaa jotta palautuminen olisi edes lähellä tyydyttävää. Minun lääkäri sanoi kylläkin, että lähes täydellinen palautuminen on tapahtunut joillakin jopa 5 vuoden salpauksen jälkeenkin. Ei varsinaisia terveydellisiä riskejä minun käsittääkseni ole. Ainoastaan se että sillekään rahalle ei välttämättä vastinetta saa. Mutta tietenkin kysyt siltä leikkaavalta rahastajalta niistä riskeistä, jotta varmistut asiasta.

Käsien kuivuuteen oli aluksi aika vaikea tottua, mutta nyt voisi jo sanoa että se on hyvä vaan kun kädet ei hikoile. Mutta rasvaan käsiä päivittäin niin estän kovettumia..

Mun elämä..? Kokonaisuudessaan parempi olla nykyään. Onhan tässä silti välillä niitä aallon pohjiakin. Ylä-asteella punastelu oli paha juttu sen ikäiselle ja siitä jatkuvasti pilkatuksi tuleminen. Sitten syytin ja halveksuin itseäni asiasta jonka jälkeen lintsastin jatkuvasti. Hauskinta on se, että silloinen luokanvalvojani ei ilmeisesti pitänyt asiaa erikoisena, kun olin yhdeksännellä luokalla vain noin kolmasosan koulussa. läpi meni että hurahti ja ammattikouluun samojen ongelmien kanssa jolloin olin kuitenkin jo saanut tarpeekseni ja menin puhumaan asioistani lääkärille.

Nykyään itse punastelu ja traumojen aiheuttamat käyttäytymismallit ja seuraukset osaan ymmärtää ja en ole itselleni liian ankara arvioidessani tekemisiäni. SILTI elämäni eri osa-alueilla ja nimenomaan sosiaalisella puolella käyttäydyn itselleni vahingollisesti!!

Semmosta mun elämään. Sori vaan pitempi tarina, mutta vaatiihan nuo vähän pohjustusta aina

Heissan!

Kerronpa minäkin tarinani, vaikka aika monen kohdalla se onkin monelta osin samanlainen. Ala-asteelta kaikki lähti, kun piti musantunnilla esittää laulun koe kaikkien kuullen. Siinä lauloit naama punaisena ja ääni väristen, mistä seurasi, että ilkikuriset oppilaskaverit (joille en ole pystynyt vieläkään antamaan anteeksi) alkoivat kiusaamisen. Sitten aloin pelätä kaikkea vastaamista ja yksin puhumista,puhumattakaan esitelmien pitämisistä.
Tätä kaikkea jatkui läpi kouluiän aina lasten syntymisiin asti ja pitkälle eteenpäin. Kaikessa tässä harmittaa kaikkein eniten se, että kaikenlaisten tekosyiden varjolla on lasten joulujuhlat, vanhempainillat ym. jouduttu jättämään väliin. Ja niistä syytin itseäni ja moitin itseäni huonoksi äidiksi.
2006 minulle tehtiin sympaattinen salpaus. Olen saanut sitä itselleni avun, vaikka jännittämisestä johtuva kasvojen punastuminen ei olekaan kaikilta osin poistunut.Sivutuotteena sain vartalohikoilun, mutta se ei minun menoani hidasta, vaikka hikoilu onkin pahentunut. Minulle se TÄRKEIN asia tässä kuitenkin on se, että voin kommunikoida ihmisten kanssa ajattelematta sitä, miten muut reagoivat, kun aiemmin jopa kaupan jonossa seisominen nosti punan kasvoille, vaikken edes suutani avannut.
Menkää ihmiset kyselemään asioista, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.Ei kannata tuhlata elämäänsä ainaiseen pakenemiseen ja tekosyiden keksimiseen.

Ihanaa kun joku muukin punastuu mitä ihmeellisimmissäkin tilanteissa. Luulin olevani ainoa. Olen 17-vuotias j olen aina punastellut mutta se muuttui täysin hallitsemattomaksi, häiritseväksi ja inhottavaksi asiaksi kun menin ammattikouluun. En pystynyt kertomaan itsestäni mitään, kysymään keltään mitää tai muuten vain osallistumaan keskusteluun koska pelkäsin punastuvani ja niinhän minulle tapahtui joka kerta.

Nyt kun ihmiset ovat tulleet jo hieman tutuiks on punastelu vähentynyt mutta silti se häiritsee elämää valtavasti. Minulle on sanottu että minulla on hyvä huumorin taju ja vitsini ovat hauskoja mutta harmin paikka vaan kun ei niitäkään uskalla kellekkään kertoa. Vaikka tällaisessakin tilanteessa missä saa ihmiset nauramaan ja niin edelleen pitäisi olla ihan normaali mutta meikäläisen täytyy olla ku retiisi samantien ja sitten ihmiset kyselevät huolissaan '' mikä sulla on ? ''.

Työn haastattelut ovat yhtä helvettiä. Varsinkin kun työkokemustakaan ei ole ja pitäisi esitellä hyviä puoliaan ja osaamistaan. Nuori jolla ei ole työkokemusta vastaa häpeillen naamaansa peitellen pomon kysymyksiin ei todellakaan vakuuta sitä. Mutta nyt olen yrittänyt kuitenkin pitää katse kontakti koko keskustelun ajan ja laittanut kädet nojaamaan naamaa vasten jos vaikka punaisuus ei loistaisikaan niin kirkkaasti. Tämä on minun eräänlainen pakokeinoni punaisuudesta

Onko kukaan muuten huomannut koskaan sitä että saattaa jopa punastua toisen puolesta ? jos toinen sanoo jotain tyhmää niin itse saatan punastua jopa hänen puolestaan.

TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA KAIKILLE !

olen 14-vuotias tyttö, ja punastelu minulla alkoi kun menin kolmannelle luokalle. Olin silloin ylipainoinen, ja punastuin aina kun kuulin arvosteluja minusta ja lopulta punastumisen saavuttamiseen riitti se, että ajattelin mitä muut minusta ajattelevat. Nyt olen kumminkin suhtkoht. laiha ja normaalipainoinen ja monien mielestä kaunis...mutta silti, silti! Punastun esim jos joku hyvännäköinen ihminen, tai joku ihminen jonka kanssa minulla on läheisiä muistoja, kävelee ohitseni. Heti kun punastun kaverini alkavat kiusaamaan minua siitä sanomalla ''onko paloautoja liikenteessä'' yms. ja silloin punastun vielä rajummin. Punastun, vaikka en keksisi siihen mitään syytä, se vain yht'äkkiä tulee enkä edes tunne sitä, ennenkuin kaverini taas huomauttavat siitä. Punailun takia itsetuntoni on laskenut ja välttelen tilanteita joissa tiedän punastuvani. En ole enää vapaa, vaan lukkiudun tilanteeseen kun punastun, tämä estää minua tekemästä monia asioita ja se ärsyttää minua todella paljon. Olisiko mitään apua teiltä? koska vanhempani vain nauravat minulle ja sanovat että sitä ei pitäisi ajatella.. turhauttavaa

Hyvät punastelua kokeneet. Tässä taustaa ja tietoa vaikkapa kokeiltavaksi: Tavallinen punastelu on hetkellinen fysiologinen reaktio tilanteeseen, jossa mahdollisesti koemme hämmennystä, ja sen voi kokea isoksi ongelmaksi sosiaalisissa tilanteissa, kuten kirjoituksista ilmenee. Kun koemme olevamme huomion keskipisteenä tai meistä tuntuu, että kaikki katsovat meitä tai meiltä kysytään jotakin, johon emme oikein tiedä vastausta taikka tilanne tuo mieleen ajatuksen aikaisemmasta mielestämme hämmentävästä tai häpeällisestä tapahtumasta, saatamme punastua, joka edelleen hämmentää ja pelkäämme toisten tulkitsevan meidän olevan jotenkin outo tai arvioivan meitä kielteisesti, siksi torjumme ja taistelemme punastumista vastaan. Ihmiset, jotka eivät punastele, eivät tunne punastelun olevan kauheaa tai hämmentävää, useimmiten he eivät edes huomaa sitä. Tiedetään: mitä enemmän ajatuksissamme, mielessämme, pyrimme torjumaan, tietoisesti unohtamaan tai kieltämään jonkun asian, sitä varmemmin tuo asia palaa ajatuksiimme, vatvomme sitä ja asia velloo mielessämme. Siis tee toisin ja päinvastoin: kun punastut, älä torju sitä vaan pyri tietoisesti punastumaan vielä enemmän ja ajattelemaan punastumista aiheuttavia asioita ja sano itsellesi ”kas punastuinpa, tulipa tuokin asia mieleen”. Harjoittele tätä itseksesi ja kun toistat tätä, punastumisen merkitys haalenee ja pystyt vähitellen keskittymään vuorovaikutustilanteeseen haluamallasi tavalla. Ole ystävällinen itsellesi!
terveisin ja hyvää kesää