Olen 27v "aikuinen" nainen. Yritän selvittää mistä johtuu tietyt ongelmat elämässäni.

Mulla on hirveän vaikea näyttää tykkäämistäni. Jos huomaan ihastuvani tiettyyn henkilöön, teen kaikkeni ettei vaan mitään näy ulospäin. Toimin täysin päivastoin, välttelen kyseistä henkilöä, ei pysty katsomaan silmiin jne. Tuntuu että tekisin mitä vaan ettei minusta näy tykkäämiseni. Se on kyllä vaikeaa kun olen herkkä punastumaankin

Sitten toisaalta "yhdentekevien" ihmisten kanssa voin jutella luotevasti, vaikka jotenkin arastelen miehiä yleensäkin.
Tämä on kovin murheellista, olen yksinäinen ja mielelläni tahtoisin tutustua miehiin, mutta se on niin vaikeaa.

Minulle on helppoa jutella tyhjänpäiväisyyksiä esim työkavereille, mutta jonkilainen muuri estää päästämästä hyviäkään tuttuja syvemmälle. En osaa syventää ystävyyssuhteita riittävästi, vaan aina tuntuu jotenkin pinnalliselta.

Toinen ongelma on ystäväsuhteissa. Tällä hetkellä olen ihan yksin tuollakin saralla työtuttaviani lukuun ottamatta. Nuorena olin kovin mustasukkainen ystävistäni. Tunsin että mut hylätään tai minusta ei välitetä, jos ystäväni juttelivat keskenään enkä ns. ollut heidän huomioinsa keskipisteenä. Joka pienen eleen tulkitsin negatiiviseksi, ja mieluummin jättäydyin marttyyrimäisesti yksikseni kun oli ystävieni pitämisen "armoilla".

Nyt tuntuu että olen jotenkin enemmän ja enemmän erakoitunut. Pelkään ihmisiä ja tunnen että ulkomaailma on vihamielinen. En ota kontaktia ihmisiin, vältän katsomasta vieraita ihmisiä, ja kaupoissa pelkään törmääväni johonkuhun puolituttuun. Apua en osaa pyytää vierailta.
Väkijoukoissa ja tapahtumissa tunnen olevani täysin erilainen, yksinäinen ja outo lintu. Näen sieluni silmin kuinka minusta hohtaa erillisyyteni kauas.

Huijaan itseäni olemalla "itsenäinen ja pärjäävä sinkku", vaikka mua pelottaa jos sairastun, jos autoni hajoaa, jos koirani tarvitsee hoitajaa .. mitä sitten? Ainoastaan kaukana asuvat vanhempani ovat apunan jos jään pulaan, ja heitä kehtaan vaivata. Mutta tämäkään ei välimatkan takia aina onnistu.

Pidän omasta ajastani eikä suurin ongelma ole yksin oleminen, mutta yksinäisyys on joskus niin kipeää.. Tiedän että ilman tukiverkkoa täällä en pärjää, ja mielessäni jo pyörittelen yksinäistä vanhuutta.

Pahin pelkoni on että ajaudun vielä pidemmälle yksinäisyydessäni, että muutun entistä negatiivisemmaksi ja lukkiudun kokonaan neljän seinan sisälle. Tajuan muuttuneeni paljon jo teini-iästä, jolloin olin kuitenkin paljon seurallisempi.

Minkälaista apua mulle olisi .. mitä voisin tehdä? Ei tämä normaaliakaan ole ..

Luin kirjoituksesi ja tunnistin siitä itseni. Olen yli nelikymppinen ja vieläkin pohdin, että mistä tämä arastelu ja varuillaan oleminen mahtaa johtua. Eli en valitettavasti osaa sinua neuvoa, mistä apua löytyisi. Elän yksin, koska en voi luottaa miehiin enkä ihmisiin yleensäkään. Ja tuo mainitsemasi vihamielisyys ulkomaailmaa kohtaan on todella ahdistavaa ja raskasta. Tuntuu kuin kaikki olisivat minua vastaan ja punomassa juonia pääni menoksi. Tunnen olevani erilainen kuin muut...en kuulu joukkoon. En tunne oloani rennoksi ja hyväksi muiden ihmisten seurassa. Muut saattavat saada minusta sellaisen kuvan, että olen hyvinkin seurallinen ja mukava ihminen, mutta nämä ihmiset eivät tunne minua. Ja totta, osaan olla mukava sellaisten kanssa, joita minun ei tarvitse kohdata päivittäin tai kovin usein tai kuin vain sen yhden ainoan kerran. Eli ilmeisesti esitän heidän seurassaan jotakin roolia. Haluaisin olla oma itseni, mutta en osaa. En edes tiedä, millainen oikeasti olen.

Luin tyttöjen kirjoitukset,kannattaisko tutustua aiheeseen läheisriippuvuus,itse olen viiskymppinen ukkko ja läheisriippuvuus aiheesta olen löytäny itseeni jotaki sopivaa,vähän tuon sorttista mitä kirjoitatte.

Luin myös tyttöjen kirjoitukset. Olen 50 ja risat, mies. Olen koko ikäni tuntenut samoin kuin Zannah79. Kuvauksesi on kuin elämästäni. En ymmärrä, enkä tiedä, mitä tämä on. Myös Mervin kokemukset ensi tapaamisista, menee hyvin, on tuttua, mut sitten alkaa vaikeudet. Kalervo viittaat läheisriippuvuuteen, voisitko vähän kertoa lisää, mistä olet löytänyt apua.

täältä löytyy sellainen henkilö myös jolla vastaavaa:erillaisuus.Milessäni pyörii että sitä ei hyväksytä ja minusta se näkyy ulkoapäin.Pukeutuminen sellaista sekä ulkonäössäni ei ole mitään sellaista minkä voisi yhdistää tähän nykyaikaan ja sen harrastuksiin,ilmiöihin.Kuten muotiin.Tunnen olevani joskus sillonkin yksin kun olen julkisilla paikoilla.Vaikka monet katsovat ja hymyäkin minulle annetaan.Olen koulukiusattu ja tausta ei ole ongenmallinen.Elikkä ei huumeita eikä tarvetta viinaan.Aina en tiedä keneen voin luottaa ja keneen en.Mitä pitäisi kellekkkin puhuaja missä tilanteessa.Ikää on 22 jos se on oleellista ja olen tyttömäisen näköinen joka minulle ei ole koskaan ollut ongelma.tavallisiin vaatteisiin en pukeudu tunnen sen ahdistavana ja olen visuaalinen mutta? en pidä sitä minkäänlaisena arvona tai provosoi sillä.Ihmisenä herkkä ja helposti kun näen tai kuulen jotain pahaa niin reagoin tunnen olevani itse se uhri.Kiusaamis ongelmaa ei aioinaan hoidettu loppuun saakka.Psykologilla käyn mutta? en saa itsestäni tarpeeksi irti.elän kuin jokin vanha erakko.Tosin kaupassa pystyn käymään ja asiaoilla.Joitakin tuttujakin on mutta? tulee sellaisia heittoa vedettyä.Mielestäni ei tarpeeksi rakentavaa.Minulla on täysin oma jäljittelemätön tyyli visuaalisissa harrastuksissa.Onko muita jotka ovat rakentaneet itselleen jonkinlaisen läpi pääsemättömän suojan?.

Huh, tunnistin itseni liian hyvin tuosta alkutekstistä. Täysin sama "ongelma", paitsi että olen 13vuotta nuorempi. Ja poika.

Itsellä kaverit ovat jättäneet muutaman kerran, vanhempien avioero, itsetunto-ongelmat jne. ovat ehkä syynä.

Kavereita on, mutta heidän seuransa ei aina tyydytä, en pysty olemaan heidän kanssaan aina "oma itseni".

Muutama vuosi sitten olin hyvin seurallinen, oli paljon enemmän kavereita ja pystyin olemaan rennompi. Tiedä sitten miksi nyt olen tälläinen?

Tällä hetkellä pyrin jotenkin pitämään ihmissuhteita kunnossa, että olisi edes joku jonka kanssa joskus olla..

Tämähän on jo hyvin vanhahko viestiketju, mutta halusin silti vastata sillä komppaan kaikkia muita; hyvin tutulta kuulostaa. Olen 18v ja itsekin yritän pohtia mistä nämä ongelmat mahtavat johtua. Selkeästi ne tulevat perheen sisältä ja vanhemmilta opituista käyttäytymiskaavoista, koska mistäs muualtakaan. Mutta siis syitä ei ole helppo nimetä, koska ei ole ns. traumaattisia kokemuksia. Ja nyt kun teilläkin tuntuu olevan vähän että ei oikein osaa sanoa miksi niin luulen sen vain johtuvan vanhempien sanattomista viesteistä ja käytöstavoista. Kannattaa lukea kirjoja läheisriippuvuudesta ja sen hoidosta parantuakseen. Kaikki nämä uskomukset ovat vain opittua valetta josta voi oppia pois!