Hei sinä, joka kirjoitit nimimerkillä LUKEMINEN!!!

Minulla oli/on tavallaan samanlainen ongelma. Varsinkin yläasteella äikäntunnit olivat yhtä piinaa. Koko ajan sai pelätä sitä hetkeä, milloin aletaan taas lukemaan jotain ääneen. Sanoit, että sinulla ongelma on pienempi, jos opettaja laittaa lukemaan järjestyksessä ja suurempi silloin, jos opettaja valitsee lukijan satunnaisesti. Minulla asia oli toisinpäin. Varsinkin, jos sattui olemaan järjestyksessä viimeinen tai ihan siellä loppupäässä. Mitä lähemmäs oma vuoro tuli, sitä suuremmaksi jännitys kasvoi kunnes lopulta oli aivan paniikissa, eikä omasta lukemisesta tahtonut tulla mitään. Yritin hengittää syvään ja pitää taukoa lauseiden välissä rauhoittuakseni, muttei se auttanut. Ääni rupesi aina jossain kohdassa vapisemaan ja nolotti kamalasti. Tietysti kaikki alkoivat aina nauramaan minulle. Se tuntui todella pahalta. Tunsin itseni huonommaksi ihmiseksi kuin kaikki muut. Nyt olen alkanut käsittää, etten ole sen huonompi kuin muutkaan, vaikka jännitän. He ovat huonompia, jotka nauroivat.

Löysin tämän aiheen etsiessäni googlesta apua jännittämiseen. Minulla ollut esiintymis pelkoa ja jännitämistä aina ala-asteelta asti, siitä lähtien kun muut alkoivat siitä huomauttelemaan. yläasteella tämä vain paheni, en pystynyt oikeastaan puhumaan kenenkään kanssa, tai esiintymään. Yläasteen lopussa melkein jo pääsin tästä esiintymis jännityksestä eroon, mutta sitten tuli lukio. Lukiossa oli todella kovia ongelmia esiintymisien, ääneen lukemisten, toisille puhumisen ja yleensäkkin kaikessa. Kävin kaksi vuotta lukiota ja jätin kesken, useasti lintsasin päiviä jolloin olisi ollut esiintymisiä tjms. Ihoni on punoittaa myös jatkuvasti ja luulenkin että tästä kaikki ongelmat on lähtenytkin. Esiintyessäni olen kuin tomaatti. Olen miettinyt miten pääsisin tästä eroon ja nyt tunnen olevani todella pohjalla. Olen miettinyt jo muutaman vuoden, joka päivä, itsemurhaa ja miten sen tekisin. Suorastaan vituttaa kun ei pysty melkein puhumaan kenellekkään mitään kun alkaa jännitämään ja punoittaa. Menee aina monta monta tuntia että punoitus hälvenisi edes vähän kasvoiltani. Lukiosta erottuani lähin amikseen ja ongelmat on jatkunut. Viime viikolla esitin opettajalle luokan edessä alani konepiirrustusta, alku meni hyvin ja sitten punotin seuraavat 2h kokoajan. On ollut kauheita 'flush' efektejä koko viikon tuon jälkeen. Todella masentavaa tälläinen tunnevammaisuus. En pysty edes puhumaan isälleni taikka siskolleni nykyään etten punoittaisi tai jännittäisi. Useasti jätän puhuessani monia asioita sanomatta ettei joutuisi niin paljoa puhumaan, puhuessani ihan kenelle hyvänsä. Jos joku viittii auttaa niin hauskaa olisi, tällä hetkellä ei pyöri päässä muu kuin itsemurha, vain tällä tavalla luulen pääseväni varmasti tästä eroon.

Anteeksi huonoa kieliasua, olen todella huono kirjoittamaan, kuten huomaatte ;]~

Joku kirjoitti aiemmin, että jännittäminen alkoi vasta murrosiän tullessa niin tuo on kyllä totta. Ala-asteella oli paljon esityksiä, aikalailla esitelmiä maantiedossa ym. ja tietenkin ei mitään jännitys ongelmia sillon ollut nimeksikään.
Sanotaanko että ylä-asteen viimeisillä luokilla on itselläni alkanut lieviä jännittämisen oireita. Itselläni esitelmän pito alkoi jännittää ja päiviä ellei viikkojakin ennen esitelmää. Oma vuoro kun tulee niin jännitys nousee huippuunsa kun kävellään luokan eteen ja kaikki tuijottaa hiljaa. Esittäessä alussa sydän hakkaa ja hengitys on jopa niinkin nopeaa, että puhuminen tuottaa vaikeuksia, ja joskus tuo pärstäkin menee oikein kunnolla punaiseksi. Myös jokin pienempi asia kuten tunnilla ääneen lukeminen tai vastaava saa jo oireet puhkeamaan täysin. Esim. Kerrankin opettaja pyysi lukemaan yhdestä tekstistä yllättäen yhden lauseen kuuluvasti muille niin pelästyin oikein kunnolla ja tietenkin luin tekstin kehnosti ja kangerrellen jolloin muutkin kiinnittivät huomiota minuun oudoksuen.
Yleensä minulla on edellä mainittuja oireita tiettyyn pisteeseen asti. Esitelmän mennessä eteenpäin kangerrellen saan pikkuhiljaa voimia ja totun esittämiseen ja se meneekin sitten lopulta ihan hienosti. Ja yleesä tämän rääkin jälkeen en jännitä ihan hetkeen, saatan vielä seuraavanakin päivänä tunneilla olla todella rentona ja avoin, mutta sama vaiva tulee aina kun esitelmiä on tulossa.
Tämä koko jännittäminen on todella ärsyttävä ja epämiellyttävä kokemus, koska normaaleissa sosiaalisissa elämäntilanteissa on täysin oma itseni, avoin ja rento. Esim. haastattelut ja asiolla käynti ja muut sujuvat hienosti, liika jännittäminen minulla rajoittuukin esitelmiin tai muihin ison joukon edessä tapahtuviin asioihin.

Nykyisin olen ammattikoulussa ja olen ehkä hieman avoimempi ja rennompi mitä peruskoulun vuosina, mutta en ole vieläkään päässyt yli kyseisestä "vaivasta". Vaikka ihan luonnollistahan se loppujen lopuksi on.

Heips. Olen nyt lukion 1.luokalla. Olen jännittänyt esiintymistilanteita yläasteelta lähtien,viime keväänä luulin pelkoni olevan jo paljon lievempää ja päätin mennä lukioon. Lukion alku meni ihan mukavasti,mutta nyt minulle on ilmaantunut aivan uusia, kamalempia ongelmia tuon jännittämisen suhteen. Kaikki tunnit ovat painajaista,jos vieressä ei ole tuttua ja turvallista kaveria. Pelkään kokoajan joutuvani puhumaan jotain,enkä voi keskittyä opetukseen kunnolla. Tärisen erittäin näkyvästi. Kiusallisinta on että pääni (tai niska) tärisee,onko kenelläkään muulla samaa ongelmaa? Varsinkin jos puhumisen jälkeen katson opettajaa silmiin niin tämä alkaa. Nolo ongelma. Ehkä tähän syynä lihasjännitys tms,välillä havaittavissa jotain pakkoliikkeen omaistakin.

Myös yksin käytävällä istuminen/seisominen on kamalaa. Useimmiten olen aivan pakokauhun vallassa,ja taas se kamala täriseminen. Ruokailut ovat myös painajaista...kädet alkavat usein täristä niin etten pysty syömään mitään. Käsien tärinä johtaa usein entistä pahempaan paniikkiin, kärsin siis myös paniikkihäiriöstä. Eikai tämä ole kahvikuppineuroosia? Ja kertokaa ihmeessä jos jollain samantapaisia ongelmia.

Hei kaikki jännääjät!

Tänään äidinkielen tunnilla katseltiin video eleistä ja esiintymisestä sekä tehtiin vielä aiheeseen liittyviä tehtäviä ja keskusteltiin vastauksista. Opettajan ja luokan kanssa puhuminen näistä jännittämisistä ja muista antoi ainakin itselleni taas rohkeutta ja tärkeintä on luottaa itseensä. Pitää hyväksyä se, että jännittää ja ei saa missään nimessä tutkia niitä jännittämisen oireita esim. tuskanhikeä otsalta, käsien tärinää ja muuta vaan yrittää keskittyä ollennaiseen eli vaikkapa esitelmän pitämiseen. Pikkuhiljaa pitäisi jännityksenkin hiipua ja esiintymisestä voi loppujen lopuksi tulla ihan mukava kokemus. Mitä todennäköisemmin jännittäminen ei ole kuitenkaan ohi noin vaan, koska luultavasti jännitystä tapahtuu ensi kerrallakin, mutta silloin mitä todennäköisemmin pitää luottaa itseensä jos on aiemmin selviytynyt siitä kunnialla niin miksei nyttenkin.
Kaikilla on toivoa! Itse ajattelen koko ajan kun muutkin voi olla niin rentoja ja avoimia niin miksi en itsekkin voi olla semmoinen kun kuitekin pohjimmiltani olen suhteellisen avoin ja sosiaalinen ihminen. Eniten tietenkin ärsyttää kun uskaltaa tehdä melkein mitä vain, paitsi esitelmän pitäminen/puhuminen yleisölle saa aikaan pelkoa ja suurta jännitystä.
Olen kiitollinen, että meillä sattuu olemaan kyseinen äidinkielen opettaja täällä ammattikoulussa, tämmöisistä asiosta ei yläasteen äikän tunneilla koskaan esille otettukkaan!

Hei. Olen 25 v.nainen ja ollut lapsesta lähtien ujo,mutta en vielä ala-enkä oikeastaan yläasteellakaan jännittänyt esiintymistä kovin paljon. Oikeastaan ala-asteella nautinkin ääneenlukemisesta ja näytelmien tähtenä olemisesta.Mutta lukioon mentäessä asia muuttuikin sitten täysin. Pidin kaverin kanssa esitelmää ja odotin omaa lukuvuoroani kun yhtä-äkkiä sain aivan kamalan paniikkikohtauksen. Käteni ja jalkani ja koko kehoni rupesi tärisemään erittäin voimakkaasti ja änkkäsin puhua,se oli aivan kamalaa. Katsoin kun luokkakaverit katsoivat toisiaan naureskellen ja paras kaverinikin sanoi että tärinän huomasi selvästi. Sen tapauksen jälkeen jätin kaikki esitelmät pitämättä mitkä olisi lukioaikana pitänyt pitää ja tietenkin siitä seurasi arvosanojen laskua ja hylkäämisiä mutta tärkeintä oli ettei minun tarvinnut enää mennä "häpäistäväksi". Kerroin yhdelle opettajalle tästä ongelmasta ja hän oli hyvin ymmärtäväinen,psykologian opettaja kun oli.
Olin erittäin onnellinen kun lukio loppui ja päätinkin etten enää ikinä opiskele, VAAN tuon ongelman takia. Aika naurettavaa kun järjellä ajattelee,että jännittäminen voi rajoittaa elämää niin paljon. No jossain vaiheessa oli pakko sitten mennä kouluun ja seuraavassa opinahjossa olinkin peräti 2kk ja jätin sen kesken,koska piti pitää esitelmä,yllätys yllätys! No onneksi sain melkein heti töitä ja olinkin sitten töissä vuosikausia,kunnes työt loppui ja menin kurssille. Nyt kärsin taas ihan kauheasta jännittämisestä,tunneilla olo on tuskaa,en pysty keskittymään aiheeseen kun koko ajan keskityn vaan itseeni. Lisäksi olen saanut taas tänä syksynä paniikkihäiriökohtauksia kaupassa ja muuallakin,joten fiilikset eivät kovin hyvät ole. Tällä hetkellä pelottaa mennä kauppaankin kun viimeksi meinasin pyörtyä kassalle kun jouduin odottelemaan. Ärsyttää tämä jatkuva ahdistuneisuus ja tuntuu ettei tuo sydämellekkään kovin terveellistä ole kun pulssi on 120 päivät pitkät. Kärsin lisäksi uniongelmista joka sitten pahentaa tuota paniikkia. Mutta,pakkohan sitä on yrittää jotenkuten,lääkkeitä en haluaisi syödä ennen kun on viimenen pakko,kun pelottaa että niistä tulee jotain sivuoireita. Yritän kyllä tsempata itseäni mutta välillä miettii että kyllä tämä elämä olisi paljon helpompaa kun ei tarvitsisi aina miettiä noita asioita ja olla niin ahdistunu asioista.

SUOSITTELEN KAIKILLE, ETTÄ KÄYTTE KIRJASTOSSA. NIISTÄ LÖYTYY MONEEN LÄHTÖÖN ALAN ÄÄNITTEITÄ. NE OVAT TODELLA HYVIÄ JA AUTTAVAT MONEEN PSYYKKISEEN VAIVAAN LOISTAVASTI. KIRJASTOJEN KIRJALLISUUS PUOLESTAAN TARJOAA RUNSAASTI TIETOA, MITEN HOIDAT ITSEÄSI MIELIKUVIEN, SUGGESTIOIN JA HYPNOOSIN AVULLA. HYVÄÄ JA MIELENKIINTOISTA MATKAA PARANTUMISEN IHASTUTTAVAAN SEIKKAILUUN EDELLÄ KERTOMIEN OHJEIDEN MUKAISESTI.
Tarvitsen muuten nyt vapaaehtoisia potilaita (hoidot ilmaisia) Hämeen Monihoitoo Hämeenlinnaan Ruutikellarintie 1.

Hei Miisa!!

Mulla oli samat ajatukset lukion jälkeen kun sullakin. Olin varma etten enää koskaan mene opiskelemaan ja saamaan lisää paniikkikohtauksia kaikkien edessä. Monta vuotta pakoilin ja lopulta toivottoman tylsiin töihin kyllästyneenä menin opiskelemaan. Yliopisto meinasi jäädä kesken ja muutama paniikkikohtauskin tuli saatua, ennen kuin kuulin beetasalpaajista. Minulla opiskelut eivät olisi jatkuneet ilman niitä. En myöskään ole huomannut niiden aiheuttaneen mitään sivuoireita. Beetasalpaajat hillitsevät jännitysoireita, eikä niitä tarvitse ottaa muuten kuin ennen esiitymistä. Suosittelen kokeilemaan niitä. Jännityksen syitä ne eivät poista, mutta ahdistus häviää kun tietää että pystyy tarpeen vaatiessa esiintymään. Ainakin minulle ne ovat tuoneet suuren avun enkä uskalla edes kuvitella missä jamassa olisin ilman niitä. Reseptin saa lääkäriltä helposti. Jos haluat kirjoitella, osoite on iida-iida@netti.fi

Hei, Miisa!

Tämä on erityisesti sinulle, koska pelkäät kokeilla lääkitystä jännittämiseesi. Minun kokemukseni jännittämisestä ovat aika samanlaisia kuin sinun. Olen nyt täytettyäni 40 vuotta kyllästynyt siihen, että yritettyäni 30-vuoden ajan "siedättää" itseäni esiintymistilainteisiin esiintymällä, en ole sittenkään päässyt tärinästä ja sydämentykytyksistä eroon. Olen käynyt terapiassa niin masennuksen kuin ahdistuksenkin takia, ja terapiasta on ollut näihin apua, pidän itseäni näiltä osuin aivan terveenä, mutta esiintymisjännitykseen terapiasta ei ole ollut apua. Koska kyllästyin siihen, että jännittäminen rajoittaa elämääni, hain itselleni beetasalpaajalääkityksen ihan äskettän.

Perustelen lääkitystäni näin: pikkuhiljaa aion päästä mukaan "normaali-ihmisten" elämään tavalla tai toisella, sillä täytyyhän minun uskaltaa mennä muiden ihmisten joukkoon, ja voida kokea niin menestymisiä kuin onnistumisiakin. En usko, että lääkitys on mikään vastaus kaikkiin rukouksiini, mutta kukaan ei ole tarjonnut minulle parempaa vaihtoehtoa, joka olisi auttanut. Minulla välttämiskäyttäytyminen on ollut yhtä pahaa kuin sinullakin, ja kadun sitä, etten aikaisemmin hakenut apua juuri tähän ongelmaan. En enää pelkää lääkkeitä, tärinä ja panikoiminen ovat ainakin minulla kuin refleksi, niihin ei analysointi auta. Ihmisiä lääkitään monenlaisten oireiden takia, miksi sinun oireesi olisivat vähempiarvoisia, eli aiheuttaisiavat muka vähemmän kärsimystä kuin esimerkiksi jonkun toisen kipuoireet? Pitää meidän jännittäjienkin saada elää ihmisarvoista elämää. 30 vuotta jännittämisen oireiden kanssa eläminen on omalla kohdallani tarpeeksi.

Lääkityksen sivuvaikutuksista voi aina kysyä ja keskustella lääkärin kanssa. Minusta valvottu lääkehoito on parempi, kuin jännittämisen ja itsetarkkailun rajoittama elämä. Kokemukseni lääkityksen käytöstä on tosin alussa, mutta halusin vain rohkaista sinua hakemaan apua, ja katsomaan tätä asiaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Onnea matkaan jännittäjä-toveri!

Moi kaikki!

Mulle jännittäminen ei oo pahin juttu. Tykkään esiintyä ja yleensä mulla onkin ihan mukavaa kunhan mun ei tartte yksin esiintyä. Jännitän esiintymisiä ja panikoin niitä etukäteen ihan älyttömästi. Pahin juttu mulle on punastelu. Se on kestänyt mulla jo vaikka kuinka kauan. Punastumisen ajattelu, epämukavat keskustelut, mokaamiset, esiintymiset, huomion keskipisteenä muutenkin oleminen, lämpötilan vaihtuminen, jos joku tuijottaa jne. tuottavat kaikki mukavan punaisen värin kasvoille. Välillä se on sellanen hetkellinen 'flush' punastuminen, joka häviää samantien mutta välillä muutun oikein syvänpunaiseksi... Minulle on tullut tavaksi että heti kun tunnen että nyt punastun, lähden pois ja käännän selkäni vaikka ihmiset yhä puhuisivat minulle, koska en halua että he näkevät punastumiseni. Tuntuu inhottavalta tehdä näin, koska en halua että ihmiset luulevat etten ole kiinnostunut siitä mitä he sanovat. Pahi pelkoni on silti se, että ihmiset muistavat minut pelkästään punastumisestani... Olen sosiaalinen ja rakastan jutustelua mutta tämä vaiva vaivaa ja on vaivannut jo pitkään niin paljon että olen usein itkenyt itseni uneen.. Mikähän tähän voisi auttaa? Onko tosta terapiasta tosiaan hyötyä? En uskonut että on muitakin. Luulin olevani ainoa punastelija... Laittakaa sielunsiskot ja -veljet mulle postia (jos haluatte) omista kokemuksista osotteeseen maisku86@yahoo.com

Moi. minula oli viitisen kuukautta sitten koulussa esitelmä jonka mokasin täysin ja jouduin lähtemään pois kesken esitelmän. ennen sitä esitelmää en jännittänyt tilanteita ollenkaan, mutta nytten kun olen kerran jo mokannut esitelmän ja tiedän, että se voi toistua olen alkanut jännittää joitakin tilanteita. Se on hassua että jos kerran epäonnistuu niin siitä tullutta epävarmuutta ei saa oikeen millään enään pois, kun tietää että sama voi toistua. Mulla alkaa sydän hakkaa, jalat tärisee, en usko että punastun ja ääni värisee.

Minulla jännittäminen alkoi ala-asteella. Oli varmaan joku ensimmäinen yksin pidettävä esitelmä. Tein esitelmän huolella ja harjoittelin esiintymistä kotona, mutta kuinkas kävikään. ääni alkoi kesken esitelmän vapista, ja kiirehdin esitelmän vauhdilla loppuun, jättäen yli puolet aikomastani sanomatta.. Siitä lähtien esitelmät on jännittäneet aivan hirveästi.

Yläasteella jännitin esiintymisiä viikkokausia etukäteen ja yksin pidettävät esitelmät oli aivan kauhean lyhyitä ja ääni tärisi. Ääneen lukemiset vielä menivät, paitsi jos piti lukea oma kirjoittama teksti.

Nyt oon viimeistä vuotta ammattikoulussa, ja oon joutunut muutaman esitelmän pitämään yksin ja osa on mennyt hyvin, osa vähemmän hyvin. (Ei kaikki pari/ryhmäesityksetkään oo osaltani mennyt hyvin, on tullut samoja oireita ettei oo pystyny puhumaan ja ääni tärisee ja niin edelleen) Luulin jossain vaiheessa että esitelmät menee sitä paremmin mitä paremmin valmistautuu, no menihän niistä osa, mutta muutama joihin olen valmistautunut hyvin onkin mennyt sitten niin pahasti penkin alle. Vaadin itseltäni liikoja. Nyt kun viimeinen vuosi alkaa, tiedossa on varmasti esitelmiä ja ainakin yksi laaja esitelmä. En voi kuvitellakaan itseäni puhumassa 10 tai 15 minuuttia oudon yleisön edessä, saati edes oman ryhmän. Myöskin soittamiset oudoille ihmisille pelottaa, mutta yleensä menee hyvin ku alkuun pääsee.

Siispä kyselisinkin noista beetasalpaajista, että miten niitä saa hankittua? Ilmeisesti lääkärin kautta tjsp. Miten hyvin vaikuttaa, ja onko hinnakkaita?

-itkuinen lapsonen- Kirjoitti:
-------------------------------------------------------
> Eksyin näille sivuille ihan vahingossa etsiessäni
> tietoa esiintymiskammosta.Itse olen 16-vuotias
> tyttö,olen koko ylä-asteen ajan kärsinyt
> esiintymiskammosta.
> Tänä vuonna ongelma on
> suurentunu,esiintymistilanteet on aivan
> hirveitä,varsinkin jonkun tekstin lukeminen luokan
> eessä.Eka ääni alkaa täristä,sitten alan hiota ja
> täristä kauttaaltaan,Joskus ääni tärisee niin
> paljon ettei opettajakaa saa selvää,erittäin
> noloo.Joskus tuntuu että vois pyörtyä,en vaan
> kestä esiintymistä...Ens vuosi pelottaa,meen
> nimittäin lukioon.
> Nykyään en pysty lukemaan ees jotain tekstiä
> paikoillani,miten sitten lukiossa pärjään?Meijän
> koulun yseissä ei oo ketään jolla ois
> esiintymiskammo,ainakaan näkyvä,oon aivan yksin.Ja
> englannin tunnit on pahimpia,osaan kyllä puhua
> englanitia kavereitten kesken,mutta kun kovaan
> ääneen pitäis puhua,ei sanat taivu ollenkaan
> suuhun,ja näin päin pois.
> Onko lukiossa paljo esiintymistä?Miten te
> selviitte niistä?Mua pelottaa ihan hirveesti,jopa
> itkuun asti.Lähettäkää mulle mailia tai
> kirjottakaa ees tänne palstalle.Kaipaisin
> juttuseuraa kohtalotovereista,etten tuntis olooni
> niin yksinäiseks enää.

Hei
Näen itseni kirjoituksessasi.
Jopa juoksemista myöten..ja näen itseni kehittyneen jatkuvasti eteenpäin.
Toimin opettajana ja elän jännitykseni kanssa, opetustilanteissa sitä ei niinkään enää tapahdu mutta muussa toiminnassa toisinaan.
Parantuminen tai kehittyminen asettamalla itsensä alttiiksi on mahdollista.Samalla ihminen myös kasvaa,mutta en usko jännittämisen kokonaan poistuvan koskaan..
terveisin Mona

Hei!¨¨

Mää oon kans sitä mieltä, että monesti beetasalpaajien käyttö jännitysoireita hillitsemään on perusteltua. Oon itse kärsinyt esiintymisjännityksestä liittyen esitelmiin, kokouksiin, pieniin puheenvuorohin jne. noin 12-vuotiaasta saakka ja olen vasta kahden vuoden ajan käyttänyt beetasalpaajia tarvittaessa. Olen nyt 28-vuotias yliopisto-opiskelija, opintoni ovat viivästyneet, koska olen lykännyt kursseja, joissa pitää esiintyä.

Edelleenkin jännitän, mutta menen esiintymistilanteisiin ja oireet pysyvät hallinnassa ja ahdistus poissa lääkkeen avulla. Olen käynyt yliopistolla esiintymisjännityskurssin, puinut lapsuuttani ja päättänyt hyväksyä jännittämisen, mutta lääke on ollut paras apu. Jännittämisestä kärsivät myös äitini ja kaksi veljeäni. Olen ajatellut, että olen sosiaalisesti oppinut jännittämään ja toisaalta uskon myös, että minulla on myös peritty ujo temperamentti ja ehkä jokin hermostollinen herkkyys, joka saa kroppani reagoimaan ylikorostuneesti, kun jännitän. Olen luopunut itseni syyttelystä ja en vaadikaan itseltäni parantumista, mutta olen onnellinen, jos ajan myötä saan hyviä esiintymiskokemuksia ja jännitys tulee hallittavaksi. En niinkään pelkää sitä, mitä muut minusta ajattelevat, vaan haluan ahdistavan sydämen hakkaamisen, tärinän ja hikoilun kuriin, koska ne haittaavat minua itseäni, muut niitä ei näe. Haluan myös keskittyä itse asiaan ja sanoa sanottavani ja sehän ei onnistu, kun on paha olo, vaan töksäyttelen äkkiä jotain, että pääsen tilanteesta.

Suosittelen kaikkia jännittäjiä kokeilemaan beetasalpaajia. Muita konsteja itselläni on ollut jännityksen vähentämisessä hikeen asti liikkuminen juuri ennen esitelmää, intensiivinen keskittyminen tarkkailemaan toisia itseni sijaan, liian lyhyt uni ennen esitelmää sekä kahvin juonnin välttäminen. Jännittämisestä haluan sanoa vielä senkin, että se ärsyttää joskus, että siitä vaaditaan parantumaan. Onhan muitakin parantumattomia sairauksia ja esimerkiksi diabeetikkoja ei vaadita parantumaan. Jännittäminenkin voi olla joskus sellainen parantumaton osa ihmistä, mutta mitä sitten. Saa jännittäjäkin elää ja oireisiin on olemassa hoitoa.

Tämä taitaa olla varsin vanha viestiketju ja epäilen että asianomainen tämän näkee, mutta hänen kuvaukensa sopii aspergerin oireyhtymään ja siihen liitettäviin sosiaalisiin vaikeuksiin. Katsekontaktin vaikeus, ulkoaohjautuvuus, kyvyttömyys irrottautua epämiellyttävästä tilanteesta, henkinen väsymys skujuhlien tms jälkeen...

Ottakaa rohkeasti selvää niin saatte ehkä monikin avun...

Mä oon kanssa ihan hirveä jännittäjä ja muutenkin ihan hirveän ujo. Koulussa on ihan kamalaa kun joutuu pitämään joitain esitelmiä. Ennen mä en niitä niin paljon jännittänyt, mutta nyt kun menin lukioon jännitys on pahentunut niin että välillä saan ihan paniikkikohtauksia ja mietin esitelmiä viikkokausia. Mulla olisi ollut pari esitelmää viime viikolla, mutta sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt menemään kouluun ollenkaan. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin tosi paljon, mutta se tuntuu todella mahdottomalta tällä hetkellä, kun ei oikein tiedä miten olla niiden seurassa ja mitä puhua. Käyn terapiassa, mutta tuntuu ettei siitä ole hirveästi apua ainakaan vielä. Olisi kiva ja helpottavaa kuulla jos jollakin olisi esim. terapiasta jotain positiivisia kokemuksia ja saanut siitä apua ja päässyt tästä ujoudesta ja hirveästä jännittämisestä.

Mä kärsin kans tästä liikaa jännittämisestä. Antaako lääkäri helposti reseptin beetasalpaajiin? ku netistä oon lukenu että melkeen kaikilla on auttanu ku ne on saanu noita. Vituttaa ku ei voi käydä missää, ku alkaa jännittään liikaa D

Tämä on erittäin yleinen vaiva ja lääkärit käsittelevät tätä asiaa erittäin usein vastaanotollaan kävijöiden kanssa.
Betasalpaajalääkereseptin saaminen lääkäriltä tapahtuu helposti.
Itse olen käyttänyt lääkettä muutaman vuoden ajan ennen esiintymisiä. On hienoa kun sydän ei tykytä, ajatus töki ja hengitys ahdistu, vaan voi keskittyä itse asiaan. Kun lääkettä tarvittaessa käyttää, niin esiintymistilanteissa onnistuminen lisää itsevarmuutta ja lääkkeen tarve vähenee ajan oloon. Oman kokemukseni perusteella suosittelen.

hei!

minua on myös aina vaivannut kova jännittäminen ja ajattelin kokeilla hypnoosia. Opiskelija kun olen, raha on heti vastassa. Maksoiko hypnoositerapeutin luona käyminen sinulle miten paljon?

Moi! minkähintaisia hypnoosihoidot ovat? montako kertaa joudut omassa tapauksessasi käymään? kaipaisin pikaista vastausta! itselläni on samanlainen haaste itseni kanssa!

Itse panikoin näissä tilaisuuksissa tai ääneen puhumisissa sen jälkeen kun piti mennä ylä-asteelle, ja ainoastaan kaksi kaveria pääsi samalle luokalle (Vaikka onkin aika hyvin sekin). Ongelman lähteenä lienee Ärrä-vika, jonka takia kaikki menee ihan perseelleen varsinkin ääneen-lukemisessa, ja jos esitelmään ei pysty keksiä mitään synonyymejä, joutuu jonkun tekosyyn keksiä ettei voi esittää, ja kertoa oikea syy myöhemmin...

-12 Vuotias poika



Muokattu 1 kertaa. Muokattu viimeksi 09/16/2009 12:13.

Hei vain,
minulla on juuri sama ongelma kuin kirjoittajalla "LUKEMINEN !!!". Itse olen vasta 8-luokalla ja jännittäminen alkoi vähän yli puoli vuotta sitten, ihan tosta noin vain, luin ääneen luokassa ja ääneni alkoi täristä niin että en saanut happea ja piti pitää joka toisen sanan välissä taukoa.. Olin hyvin hämmilläni, sillä ennen oikein odotin että saisin lukea, tykkäsin luokan edessä lukemisesta.
Aluksi yritin väistää ongelmaani ja ajattelin että jos yritän ajatella muuta ja olla kuin ei mitään niin siitä ei voisi tulla isompaa ongelmaa, mutta aloin jännittämään jännittämistä ja ongelma on nykyään todella piinaava.. En tahtoisi mennä kouluun, sillä ahdistaa aivan liikaa lukeminen, enkä nykyään voi keskittyä opiskeluunkaan hyvin kun mietin koko ajan vain että milloin joudun lukemaan ääneen.Olen sosiaalinen ja en pelkää lainkaan muiden kanssa jutustelua ja lukeminen kavereille sujuu ongelmitta, mutta koulussa ääneen lukeminen on jotain niin piinaavaa, että olen nykyään hyvin ahdistunut, enkä osaa olla rennosti koulussa enkä huonon koulupäivän jälkeen vapaa-ajallakaan, minkä vuoksi en tahdo mennä kouluun tai ajatella sitä, sillä se tuntuu ahdistavalta paikalta.. Vaivojani on siis punastuminen, ääni tärisee paljon sekä happi loppuu että joudun vetämään aina joka toisessa sanassa henkeä.. Nolostun ja masennun sillä mietin että miksi olen näin heikko, sillä kukaan muu ei jännitä luokassani lukemista.
Tänään oli taas huono päivä, uskonnon tunnit on kauheimpia kun pitää lukea aina n. puoli aukeamaa kirjasta ääneen ja lukemisen jälkeen kyyneleet valui silmistä..
Ajattelin siis mennä kuraattorin juttusille, jos siitä pääsis eteenpäin vaikka terapiaan...
Juttelisin mielelläni jonkun samaa kokevan kanssa, jonka kanssa voisin jakaa ongelmaani.