Mulla on koko ikäni ollut tällanen vaiva, että en osaa olla luonnollinen kuin vain lähimpien tuttujeni (sisarusten, vanhempien, parhaiden ystävien) seurassa. Ja mua vaivaa ihmisten seurassa kauhea pelko siitä että jännitykseni näkyy, ja siitä seurauksena alan jännittää vielä enemmän. Itsevarmat ihmiset saavat jännitykseni kasvamaan entisestään ja etenkin miespuoliset. Lapsuuteni elin isäni vallan alaisena, omia mielipiteitä ei juurikaan uskaltanut tuoda julki, ettei saanut selkään.Nyt vihdoin rohkaistuin hakemaan apua ongelmaani ja ensimmäinen suggestioterapeutilla käynti on nyt takana. Jo puhuminenkin helpotti, ja vaikka hoito onkin vasta alussa, tunnen jo itseni vahvemmaksi. Pääsin jo hypnoositilaan, ja odotan innokkaana seuraavaa käyntiä, toivottavasti pian uskallan olla oma rohkea, hauska itseni, kaikenlaisten ihmisten seurassa!!! Suosittelen hypnoosia muillekkin jännittäjätyypeille, vaikka kokemukseni onkin vielä melko vähäinen.

Moikka

Voin lämpimästi suositella suggestoterapiaa jännittämisiin, esiintymispelkoihin ja sosiaalisten tilanteiden hallintaan.Tällä hoitomuodolla useimmat asiakkaani ovat olleet tyytyväisiäpanostamaansa tapaamiskertojen määrään vrt hyötyyn ja muutokseen,mitä hypnoosihoidoista on saanut. Kun lähtee asenteella askel askeleelta liikkeelle tietäen, että suggestoterapiakin vaatii omanaikansa usein yllättyy, miten hoito alkaa heijastua omaan olemukseensaja rennomman asenteen ja olon myötä elämä on helpompaa
Suggestoterapeutti SHY on käynyt SHYn pitkän koulutuksen, on sitoutunut noudattamaan terapiatyössään eettisiä sääntöjä jaosaa hyödyntää lyhytterapian mahdollisuuksia asiakkaan parhaaksi.

Moi kaikki jännittäjät! Kannattaa tutustua Antero Toskalan kirjaan: Pelot ja niiden voittaminen. Hyvä kokonaisuus pelkojen / jännittämisen ymmärtämiseen ja itsehoitoon.

On kiva huomata, että en ole ainut jännittäjä. Viestisi oli kuin minun kirjoittamani. Minulla on juuri samanlainen ongelma ja varsinkin juuri itsevarmojen ja puheliaiden seurassa on vaikea olla ja miesten seurassa on vielä vaikeampaa. Olen nyt ottanut vähän selvää noista suggestoterapeuteista, koska minäkin todella haluaisin olla oma itseni kaikenlaisten ihmisten seurassa. Voisitko kertoa, millaista siellä terapiassa oli, montako kertaa joudut vielä käymään ja paljonko koko homma maksaa. Voit kirjoittaa minulle myös sähköpostia osoitteeseen saikkuliini@luukku.com, jos haluat vaihtaa ajatuksia.

On hyvä yleisestikin pohtia ja tutustua jännitystä aiheuttaviin seikkoihin itsessään, jolloin on ikäänkuin valmiimpi jatkamaan. Tietojahan saa esim. kirjallisuudesta vaikkapa kirjastoista, lyhyesti voi lukea jännittämisestä ja suggestioista esim. osoitteesta[personal.inet.fi]

Niin! Jännityskin( kuin muutkin kokemukset) ovat suhteellisen lainalaisuuden vallassa, yksilö voi kokea saavansa apua siihen jostain( ihan mistä tahansa), mutta asian ydin on tietenkin toinen. Eli \'jännitys voidaan sanoa kuuluvan ihmisen elämään!\'Minusta voi elää ilman jännittämistäkin! Eli \'Höpö, pöpö se poistuu!\' ( jännitys).Miksi poistaa sitä, jos se johtaa vielä pahempaan?Yleistäminen kaikkia koskevaksi, ei välttämättä auta hädän alaista. Samoin yksilöity räätälöinti voi johtaa harhaan. Mikä siis avuksi?Eli kokonaisuuden huomioiminen ja etenkin ns. suhteellisuuden arvioiminen itsereflektiona. Siitä on apua!

Yoga on hyvin suositeltava laji jännittämiseen,se autaa tuntemaan omna kehon halintaa,rentouttaa sekä mielen että fysiikan.

Hei,

olen 26-vuotias nainen, jolla on kamala esiintymis pelko.On ollut ylä-asteelta asti. Nyt olen viittä vaille valmis artesaani, lopputyön esittely-seminaari on vielä edessä.. Enkä yhtään tiedä miten siitä selviän... Muuten olen hyvin ulospäinsuuntautunut ja olen työskennellyt asiakaspalvelussakin monessa eri ammatissa, mutta näin vain on, etten nyt tiedä onko minusta siihen seminaariin.. Olen koko 3 vuotta pelännyt sen lähestymistä ja kohta se on nokan edessä... oisko kellään mitään neuvoja tai kokemuksia joita mulle vois kertoa ?

Mun mielestä just hypnoositerapia vois auttaa tässä sunkin ongelmassa, siitä saisit varmuutta ja onnistumisentunteen, jonka myötä sit oisit varmempi esiintyessäsi.Mielestäni sun kannattaa hakeutua paikkakuntasi suggestoterapeutille, siitä se alkaa!!! Tsemppiä! =)

Saa jännittää ja aivan vapaasti. Joku sattaa otaksua , että jännitys ikäänkuin kuuluu elämään, saa ajatella sitenkin. Joku toinen elää läpi elämänsä mitään turhia jännityksiä. Se mikä on opittua, voidaan myös pois oppia, siihen ei pelkästään riitä oppiminen pois( tai välttäminen,niin kuin joskus kulee mainittavan), vaan siihen kuuluu samalla kertaa myös uuden oppiminen. Tämä siksi, koska myös ns. \'yksittäiset erheet\' jäävät mieleen, opitun tavoin ja pyrkivät toistumaan aina tilaisuuden tullen. Siitä, ehkä, myös johtuu oppimimisterapian hyvät tuloksetkin.

olen lukiolainen ja jännitän hirveästi kaikkea esiintymistä muille ihmisille vaikka yleisön ihmiset olisivatkin tuttuja.Olen kärsinyt jännittämisestä varmaan ala-asteelta asti.. olen miettinyt auttaisiko jokin rentoutus tekniikka tai jokin vastaava ja miten sellaisia voisi opetella? huomenna olisi koulussa seuraava esiintyminen ... ENGLANNIKSI!! olen hukassa...

Olen 18-vuotias lukiolainen. Olen aina jännittänyt pieniäkin asioita. Minua on aina pidetty ujona,koska olen aina ollut vain hiljaa enkä ole puhunut ihmisille.Nyt tajuan ettei se ole ollut normaalia.Lukion alettua kaikki ryhmätyöt/esitelmät olivat shokki.Nyt pystyn työskentelemään tyttöjen kanssa täysin rennosti,mutta opettelu oli yhtä helvettiä.Nyt ongelmani on pojat.Pelkään joutuvani kielissä parikeskusteluihin poikien,varsinkin hyvännäköisten kanssa tai yleensäkin missä aineessa tahansa.Tilanne on ylitsepääsemätön.Pelkään etten ymmärrä tehtävänantoa, unohdan kaiken mielestäni (pahinta,jos tehtävässä pitää käyttää oikeita sanamuotoja tai muuta joka vaatii keskittymistä) ja että ääneni tärisee tai puhun hiljaa. Tällainen tilanne tuntuu täysin mahdottomalta ajatukseltakaan. En uskalla puhua muille kuin tytöille.Tuntuu kauhealta,kun tämän ikäisen oletetaan oppineen jo edellä mainitut perustaidot.Olen hirveän ahdistunut,kun olen muista ikäisistäni niin jäljessä.Minun pitää suunnitella sanatarkkaan,jos meinaan kysyä joltakin jotain,hyvännäköisille pojille nyt en uskaltaisi sanoa mitään.Lisäksi tuntuu,että ihastun jokaiseen poikaan.Sanotaan,että kyllä se iän myötä helpottaa.Näinhän kuvittelin lapsena,mutta eipä niin käynytkään.Olen käynyt pari kertaa hypnotisoijalla.Viimeksi koetimme hypnoosia,mutta tuntui että olin vain silmät kiinni. En esim.pystynyt rakentamaan mielikuvia enkä tuntenut käsiäni raskaaksi. Haluan uskoa että hypnoosi poistaa pelkoni,mutta samalla myös epäilen,että voiko minua edes hypnotisoida.En tiedä odotanko liikoja.Käyn terapiassa ja syön lääkkeitä,mutta en tiedä onko niistä suoranaista hyötyä.Terapian vuosien työskentely tuntuu liian pitkältä ajalta varsinkin kun ahdistaa jatkuvasti ja jännittää itsensä sairaaksi.Haluaisin nopean ratkaisun. Olen kuullut,että hypnoosi ei välttämättä poistaisi pelkoja mutta toisi rohkeutta kohdata tilanteet.Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?Miten kauan kestää,että hypnoosista on apua.

Hei kaikki !
Itse olen 48 vuotias nainen ja itsekin olen jännittänyt jo ala-asteelta asti.
Olen tällä hetkellä osatyökyvyttömyyseläkkeellä juuri sosiaalisen fobiani kanssa.
Viime aikoina on jännitys pahempaa ja vaikeinta on se, että kun olen ollut jossain
jännittävässä tilaisuudessa, esim. sukulaisjuhlassa, olen aivan uuvuksissa pari päivää sen jälkeen ja hyvin, hyvin ahdistunut. Ne pari päivää menevät oikeastaan vain maatessa yrittäessäni toipua jännittämisestä.
Punastelu on myös ongelmani, tai oikeastaan katsekontaktit tuottavat ongelmia. Jos siis minä puhun, ei punastelua niin tapahdu, mutta jos vastakohta puhuu pitkään ja vieläpä jostain minulle arasta aiheesta ( esim. seksistä), niin tunnen joutuneeni tilanteeseen, josta en voi karata, vaan olen sidoksi niin kauan vastakkaiseen puoleen, ennenkuin hän on lopettanut, ja se saa minut punastelemaan ja ahdistumaan.

Olen jo pari vuotta käynyt terapiassa, oikeastaan en tiedä millaista terapiaa se on. Kognitiivinen terapia tai ? Minä vain kertoilen viikon tapahtumia ja hän kuuntelee.

Tässä nyt mietinkin, että olisiko hypnoositerapiasta hyötyä minulle. Jotenkin pelottaa tuo sana hypnoosi? Entäpä jos siitä ei herääkään, tai persoonallisuus muuttuu ?
Tällaisia ajatuksia, mutta neuvokaa minulle hyvä kirja, jos tällä palstalla liikkuu ammattilaisia, josta saisin tarkempaa tietoa ko. terapiasta.

Eikö kukaan vastaa viestiini?! Olisi mukava jos joku asiantuntija/kohtalotoveri lähettäisi kommenttia.

Hei kipsissä !

Minulla on lukion toista vuotta käyvä, ensikuussa 18 vuotta täyttävä tyttäreni.
Hänkin jännittää etenkin esiintymistä aivan hirveästi, varsinkin kun siirtyi
lukion puolelle. Lukiohan taitaa nykyään olla kaikissa luokatonta, että porukat
vaihtuvat ja osanottajamäärä kurssin mukaan.
Esim. tyttäreni ei halunnut mennä 32 oppilaan enkun kurssille, vaan valitsi 17 oppilaan kurssin, ihan sen takia, että hänen on siellä parempi työskennellä.

Hän ei ole puhut noista paritöistä esim. kielissä, mutta luulen, että ne ovat hänellekin vaikeita paikkoja. Itse opiskelin
aikuisena merkonomiksi ja en pitänyt noista pari tai ryhmätyöskentelyistä olleenkaan ja syynä luulen olevan ainakin itselläni sen, että olen tosi heikko esim .englannissa ja
jännitys vielä pahentaa ja murtaa muutenkin heikkoa itsetuntoani.
Kirjoitit, että jännitäT hyvännäköisiä poikia? Seurusteletko itse ? Kerro tarkemmin? Miksi juuri hyvännäköiset pojat, mikseivät vähemmän kauniit pojat eiheuta niin kovia paineita sinulle ? Luultavasti ovat vaarattomampia, vai ? Ei haittaa, vaikka hieman mokaisikin heidän edessään? Hyvännäköisen herrojen edessä "menettää kasvonsa" jollainlailla, vai ? Tyttäreni kanssa juttelemme usein tällaisista ja hänkin nimittäin kertoilee noin. Mutta mielestäni, nyt kun hän seurustelee, ei enää sellaisia kommenttejä ole kuulunut ja hänen itsevarmuutensakin on lisääntynyt tämän rakkauden myötä. Ja sehän on ymmärrettävää: poikakaveri tuo itsevarmuutta, kun on joku, joka välittää ja tuo sen kautta itsevarmuutta tyttärelleni.

Muuten, miten on suhteet vanhempiesi ja sisarustesi välillä? Itse koen ihanana sen, että tyttäreni kääntyy puoleeni juuri näiden esiintymisjännitysten kanssa.
Voitko keskustella avoimesti näistä peloistasi vanhempiesi kanssa? Nämä pelot ovat JUURI SINULLE vaikeita ja meidän vanhempien en kuulu mitätöidä nuorten pelkoja, vaan
tukea kaikin mahdollisin tavoin, että kanssakäyminen koulussa sujuisi ja että kouluun olisi aamuisin mukava mennä. Entäs opinto-ohjaajasi? Olisiko hänestä apua? Tukisiko hän sinua ?

Lainasin kirjastosta kirjan, kirjoittaja oli joku Kirsti.. ja kirjan nimi on FOBIAT, painettu vuonna 2002 tai 2003. Siinä oli hyvin kaikista peloista. Oikeastaan ensimmäinen löytämäki kirja, joka kirjoitti niin paljon sosiaalisesta pelosta ja muistakin peloista.

Tärkeinä tukihenkilöinä pidän nuorille: omien vanhempien antama tuki ja ymmärrys, hyvän ystävän antama tuki, koulun opinto-ohjaajan tai jonkun aineopettajan ymmärrys sinua kohtaan (esim. juuri niiden aineiden, jossa paljon esitelmiä).
Tuossa fobiat -kirjassa annettiin neuvona, että esim. esitelmän pidosta ei täysin luistettaisi, vaan ymmärtävän opettajan avulla voisi esitelmän pitää turvalliselle pienemmälle ryhmälle tai vaikkapa vain opettajalle ja esiintysvarmuuden ja jännityksen vähentyessä ja itsetunnon kasvaessa siirryttäisiin sitten suuremmille ryhmille esiintymiseen, siis silloin, kun on kypsä siihen!

Kirjoittele miten meni ? Teillä nuorilla, kun on vielä opiskelua lukion jälkeenkin edessä, ja kun noita esitelmiä on varmaan joka koulutusalalla, ainakin viimeistään, kun valmistuu, lopputyön esittäminen. HAE APUA, JOTTA JÄNNITTÄMINEN EI JATKOKOULUTUKSESSA AIHEUTA SINULLE OPISKELUN KESKEYTTÄMISTÄ, JOKA TAAS JOHTAA ITSETUNNON LASKUUN.
TSEMPPIÄ SINULLE, RAKAS NUORI !!

Jospa kuitenkin kävisit suggestoterapeutilla, jossa rentoutuneessa tilassa käsiteltäisiin mahdollisia pelkosi aiheuttajia sekä mielikuvissa harjoiteltaisiin onnistuneita tilanteita sekä samalla harjoittelisit ennakkoluulotonta suhtautumista tilanteisiin. Rentoutuneena/hypnoosissa vahvistetaan itseluottamusta ja rohkeutta käyttäen hyväksi ja palauttaen mieleen sinun omia onnistuneita ja myönteisiä kokemuksia ja tapahtumia elämässäsi sekä niihin liittyviä tunnetiloja, niitä sinulla varmasti on paljon. terv. Olavi

Kiitos viestistäsi paratiisi! Äidilleni voin kertoa asioista avoimesti vaikka ei hän aina jaksaisi kuunnella kun saan ahdistuskohtauksen. Poikaystävää minulla ei ole. Olen itsekin ajatellut helpottaisiko se kanssakäymistä muiden poikien kanssa. Kesälomani on mennyt pilalle kun en saa ajatuksiani pois ensi vuoden mahdollisista parikeskusteluista. Pelkään erityisesti joutuvani tällaiseen tilanteeseen yhden tietyn pojan kanssa, johon olen ihastunut. Lisäksi hänen puheliaisuutensa ja itsevarmuutensa tuntuu uhkaavalta.Tiedän että en saisi sanaa suustani ja unohtaisin tehtävänannon jos joutuisin hänen kanssa samaan ryhmään, vaikka ryhmään kuuluisi muitakin jäseniä.Koen hänen "tuijotuksensa" ahdistavana. Pelkään joutuvani PANIIKKIIN. Pelkään etten uskalla mennä kielten tunneille, kun henkikin tuntuu loppuvan. Lisäksi ensi syksyn kirjoitukset ahdistavat.Miten pystyn lukemaan niihin ahdistukseltani.Pelkään joutuvani paniikkiin koetilanteessa.
Olen käynyt hypnoosissa mutta en tunne olevani hypnoosissa vaikka hypnotisoija niin väittääkin. Alan menettää uskoni hypnoosiin.En tiedä jatkaako vai ei? Samaan aikaan terapiassa käynti tulee lisäksi kalliiksi.

Hei kaikille!

On todella helpottavaa kuulla, että muutkin kärsivät samasta ongelmasta, eli en ole yksin. Minulla kaikki alkoi yläasteella. Ensinnäkin pidän huvittavana sitä, että en jännittänyt ennen murrosikää. Jännittäminen alkoi murrosiän jälkeen. Olen ulospäinsuuntautunut ihminen. Jostain syystä esiintyminen ja sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömiltä. Eräälläkin tunnilla lukiossa minun piti lukea ääneen eräs teksti kirjasta. Yhtäkkiä tunsin, että henkeni loppuu, koska pelkäsin tilannetta niin paljon. En saanut luettua tekstiä loppuun normaalilla tavalla. Lausuin sanan kerrallaan ja vedin välissä henkeä. Se oli kamalaa.
Olen pienestä saakka laulanut ja esiintynyt yleisölle. Jännittämisen alettua olen joutunut unohtamaan toiveen urasta musiikin alueella. Olen käynyt psykologilla, ei auttanut. Olen syönyt beetasalpaajia, mutta en haluaisi olla niistä riippuvainen. Olen nyt yhdeksäntoista vuotias ja aloitin syksyllä uudessa koulussa. Voitteko kuvitella, että en kestänyt olla koulussa jännittämiseni takia, vaan lopetin sen kesken kuukausi sitten. Nyt olen vältellyt esiintymistilanteita ja olen rentoutuneempi kuin yleensä. Koska olen aina ollut ulospäinsuuntautunut, kaikkien on ollut hankala uskoa miksi en pysty enää esiintymään. Olen jopa kohdannut epäuskoa ja vähättelyä vaivaa kohtaan. Joillekin on erittäin vaikea uskoa kuinka turhauttavaa on jännittää asioita niin paljon, että se vaikeuttaa koko elämää!!! En tunne muita ihmisiä, joilla ongelma aiheuttaisi yhtä paljon vaikeuksia. Olisiko mahdollista, että esim. "Nuori jännittäjä" ja "Kipsissä" ja kaikki muut samasta vaivasta kärsivät voisitte kirjoitella mulle tuohon sähköpostiosoitteeseen. Uskon, että jakamalla yhteisiä kokemuksia saamme vähän helpotusta ongelmaan...

Nähtävästi tuo sähköpostiosoite ei tullut tuohon sähköpostiosoitteen kohdalle, jotenka se on: tuusa2@luukku.com

Kirjoitelkaa!

Sama juttu sulla kuin mulla. Yläasteelta alkoi jännittäminen. Olen sosiaalinen ja pidän ihmisten seurasta, mutta saatan esim. kampaajalla (näin kävi viimeksi) punastua ihan mielettömästi ja olla punainen koko kampaajalla käynnin ajan. Olen herkkä reagoimaan lämpötilan vaihteleuihin, esim talvella siirtyessäni ulkoa sisälle, kasvoni reagoivat punehtumalla voimakkaasti. Olen alkanut jännittää tätä punastumista, että jos tunnen lämmön tulevan kasvoilleni, punastun varmasti ja pitkäksi aikaa. Esiintyminen on yhtä tuskaa. Tuntuu, että mitä tutumpi porukka, sitä suuremmat paineet. Haluan olla ihmisten kanssa, mutta tuntuu että kehoni pistää vastaan. Olen ajatellut lääkärillä käyntiä, mutta en tiedä pystynkö tuomaan asiaa esille siellä. Määrätäänkö noita beetasalpaajia helposti? Kokemuksesi niistä?

Hei!
Ajauduin ihan vahingossa näille sivuille, kun hain tietoa jännittämisestä. olen nyt kolmekymppinen nainen, olen jo aivan pienestä asti jännittänyt todella paljon sosiaalisia tilanteita ja sen takia olen jo hylännyt monta todella mielenkiintoista asiaa elämässäni esim. en ole saanut opiskeltua lisää koska jännitän aivan sairaasti jo nimeni sanomista useammalle ihmiselle,jopa kaupassa käynti aiheuttaa jännitysoreita. olen aina yrittänyt salata tämän asian ja käyttäytynyt liioitellut rohkeasti... lähinnä alkoholin voimalla, suurin pelonaiheeni on kait että ihmiset hylkäävät minut jos tietävät minulla olevan tämän ongelman. Ny tolen tullut siihen pisteesen että haluaisin hakea apua ongelmaani, koska haluaisin todellakin lähteä opiskelemaan lisää,olen kovasti aina yrittänyt itse hoitaa ongelmaani ja mennyt epämieluisiin tilanteisiin, pakosta, mutta jotenkin ne ovat sitten kuitenkin olleet kaameita kokemuksia ja näinollen vain latistaneet jo ennestään heikkoa itsetuntoani lisää. mahtaisikohan jollain olla jotain terapia ehdotuksia, kannattaisikohan kokeilla hypnoosia?

-Panikoija-
Mä lueskelin tota sun juttuu ja mietin ett oonko unissani käyny kirjottaa juttuu vai mitä hä. Parturista täysin samanlainen kokemus viime kerrasta. Lämmönvaihtelut aiheuttaa mullekki punastumista. Ja tietenkin myös sen punastumisen ajattelu. Se kanttis jättää heti pois. Mä oon melkoinen jännittäjä mut nykyään paranemaan päin. Mites sun iho muuten. Mun iho on kuiva ja helposti ärsyyntyvä. Nyt kun partaa pitäny vähän ajaa jo nii se ärsyttää tosi paljo ihoa. Kuivana ja ärsyntyneenä punastuu helpommin. Käytänkin rasvaa aamuin illoin mut ei auta hirveenä. Ootko muuten syöny ikinä roaccutanii? Siis semmosta lääkekuurii jolla saa aknen pois. Mä oon ja sen jälkeen oon huomannu tän lämmön muutoksesta tapahtuvan punastumisen.

Eksyin näille sivuille ihan vahingossa etsiessäni tietoa esiintymiskammosta.Itse olen 16-vuotias tyttö,olen koko ylä-asteen ajan kärsinyt esiintymiskammosta.
Tänä vuonna ongelma on suurentunu,esiintymistilanteet on aivan hirveitä,varsinkin jonkun tekstin lukeminen luokan eessä.Eka ääni alkaa täristä,sitten alan hiota ja täristä kauttaaltaan,Joskus ääni tärisee niin paljon ettei opettajakaa saa selvää,erittäin noloo.Joskus tuntuu että vois pyörtyä,en vaan kestä esiintymistä...Ens vuosi pelottaa,meen nimittäin lukioon.
Nykyään en pysty lukemaan ees jotain tekstiä paikoillani,miten sitten lukiossa pärjään?Meijän koulun yseissä ei oo ketään jolla ois esiintymiskammo,ainakaan näkyvä,oon aivan yksin.Ja englannin tunnit on pahimpia,osaan kyllä puhua englanitia kavereitten kesken,mutta kun kovaan ääneen pitäis puhua,ei sanat taivu ollenkaan suuhun,ja näin päin pois.
Onko lukiossa paljo esiintymistä?Miten te selviitte niistä?Mua pelottaa ihan hirveesti,jopa itkuun asti.Lähettäkää mulle mailia tai kirjottakaa ees tänne palstalle.Kaipaisin juttuseuraa kohtalotovereista,etten tuntis olooni niin yksinäiseks enää.

AIVAN. Minunki naama lehahtaa punaseksi aivan liian helposti. Olin itekki kampaajalla (?!) pari kuukautta sitten ja punastuin heti ku se rupes kyseleen kaikkea. En kestä ihmetteleviä katseita (jotka ovat varmasti vain mielikuvitukseni tuotteita, tiedän sen itsekin) ja ajatuksia siitä että olen EPÄSOSIAALINEN.(=sana jota inhoan eniten, sillä en sitä kuitenkaan ole). Punastuminen lähtee mulla pois vasta ku oon täysin rauhottunut ja keskittynyt johonki muuhun. On niin pirun turhauttavaa ku ei voi olla tavallinen, hauska persoonansa. Oon kyllä lukenut joitakin kirjoja jännittämiseen liittyen, ja ne on auttanut ja parantanut itseluottamusta. Tunnen olevani matkalla täysin itsevarmaan minään, toivott. teatterikorkeaan ja helpompaan elämään, mutta tarvitsen vielä potkua persauksiin, ulkopuolisen apua ehkäpä.

Se tässä onkin mielestäni tyhmintä, että olen harrastanut näyttelemistä neljä vuotta, ja teatteri muutenkin sydämen asia. Nyt viimeseen vuoteen en ole harrastanu sitä enää, koulun takia, mutta syksyllä aion hakeutua johonki sellaseen ryhmään. En halua päästää intohimostani irti, varsinkaan kun olen saanut niin hyvää palautetta taidoistani. Ja koska näytteleminen on ainut asia mitä haluan tehdä ammatikseni, sen olen tiennyt jo lapsesta asti.

Minunkin iho reagoi helposti lämpötilan vaihteluun, ja ajatus punastumisesta vie naaman värin äärimmäisyyksiin. Hyvänä apuna tässäkin tietenkin muut ihmiset ympärillä tuomassa sosiaalisia paineita. Jes. Että juhlat ja kaikki tämmöset ahdistaa kauheasti. Aina ajattelen, että "ens vuonna oon isompi ja vahvempi ja rohkeampi, ehämmää oo vasta ku 14 (15, 16, 17..)" Tähän on tultu. Oon vieläki nuori, mutta HITTO mää kärsin joskus tän takia. En jaksa enää kypsyä pikkuhiljaa ja poukkoilla eri mielentiloissa. Miks en vaan voi ottaa rennosti niin ku muut, ja päästää ihmiset lähelle? Oon yks kävelevä ristiriita koko tyttö; toisaalta niin rohkea ja sosiaalinen, toisaalta ujo, epävarma jännittäjä.

En aio vaihtaa tai perua tulevaisuuteni suunnitelmia näin tyhmän asian takia. Tiedän, että mulla on vielä paljon annettavaa. Voisko tuo suggesto/hypnoositerapia olla hyvä vaihtoehto mulle, jonka liian hyvä mielikuvitus sairastuttaa lopullisesti ennenpitkää?? Vai mitä Olavi tai joku sanoo?
En halua 40-vuotiaana olla yhtä ahdistunut kuin äitini.

t.sini 17 vuotta

Moi. Minun jännittäminen alkoin ala-asteella, niinkuin monilla muillakin. olen nyt 34v.
Älytön ja ärsyttävä asia koko jännittäminen.
Miten siitä pääsee eroon, siinäpä kysymys.
Esitelmien pito oli peruskoulussa tuskaa ja piinallista ainaisen pelon ja punastelun vuoksi. Ja varsinkin tuo punastelu raivostuttaa koska se näkyy minussa niin selvästi!
Tilanne missä on ennestään jännittänyt aiheuttaa kierteen tai oikeastaan noidankehän.
Pelkään tulevaa tilannetta (ainakin alitajuisesti) ja kun tilanne tulee, hetkessä saatan menettää hallinnan ja tilanne karkaa "käsistä". Mutta on tilanteita missä ei ole niin paljoa esiintynyt jännittämistä ja ne kohtaamiset sujuvat paremmin, niissä tilanteissa ei ole esiitynyt laukaisevaa tekijää ja olen edelleen pysynyt tilanteen hallitsijana. Tämän hetkinen vaikea tilanne on outo sinänsä kun vertaa siihen että olen esiintynyt vuosi taakse päin monia monia kertoja kirkossa sadoille ihmiselle yhtä aikaa ja esiintymiset ovat sujuneet loistavasti, pidin puheita, saarnoja ja rukoilin ihmisten puolesta ja kaikki sujui loistavasti. Tämän hetken vaikeassa tilanteessa kyseessä on suh´t uusi työ (ei hengellinen työ). En usko että aika kun kuluu tottuisen työhöni ja silloin tilanne helpottaisi. Tässä työ yhteisössä kommunikoin vain muutaman ihmisen kanssa eikä tilanne pysy hallinnassa.
Punastelu raivostuttaa. Mutta kommunikointi ihmisten kanssa olisi mukavaa jos hallitsisin tilanteet. Pidän puhumisesta ihmisten kanssa mutta... tuo ongelma haittaa elämää. Ja nykyään kyllä punastelua esiintyy muissakin tilanteissa. Taas kierteessä..

Hei kaikki !

Itse olen päätynyt vähitellen seuraavaan: koska olen jo 50-kympin ohittanut ja jännittänyt aivan ala-asteelta asti, niin olen antanut itselleni oikeuden valita
tilanteita, tai tilanteista poisjäämisen, jos oloni on ennen kyseistä tilaisuutta
ahdistunut, paniikkikohtaus lähellä jne.

Toisaalta vaihdevuodetkin ovat tulleet kuvioon mukaan ja sellaista erilaista kasvojen kuumotusta on tullut esille.

Minulla on ollut parin kuukauden aikana aika useita juhlia ja sukulaisten tapaamisia ja
ensi sunnuntaina pitäisi mennä perhetuttavani juhlaan, mutta olen päätynyt siihen, että
en mene, koska em. tilaisuudet ovat jo vieneet aika paljon voimavaroja, joten nyt haluan tulevan viikonlopun lepäillä ja varsinkin antaa aikaa itselleni; istua pihalla, kuunnella lintujen laulua ja muutenkin nauttia Suomen kauniista kesästä.

Kaikki jännittävät tilaisuudet vievät jo edeltäkäsin hirveästi voimavaroja, kun pitää ajatella esim. ketä juhtiin tulee, missä istun, punastunko, jos joku keskustelee kanssani jne. jne.. no, tuo on varmaan tuttua kaikille meille jännittäjille.

Oikeastaan en mielestäni pakoile tulevaa juhlatilaisuutta, tai en edes halua syyllistää itseäni poistjäännistäni; yksinkertaisesti: annan vain aikaa itselleni !!

Kommentteja !

Terveisin Paratiisi

Minullakin jännittäminen alkoi jo ala-asteella ja nyt olen menossa lukion toiselle. jännitys tilanteessa kuten vaikkapa esitelmässä kädet alkavat tärisemään, ääni vapisee ja tuntuu melkein siltä kuin purskahtaisi itkuun. jotenkin olen vielä selvinnyt mutta en haluaisi että tämä vaiva pilaa elämääni kokonaan. Minkälainen tuo hypnoosi hoito on ja kuinka monta kertaa siellä yleensä käydään?

Moi!

Olen nyt 19v. Aloin jännittää kun menin yläasteelle. Sydämentykytystä, käsien hikoamista, äänen vapinaa aina kun piti esiintyä luokassa. Kävin psykologin juttusilla. Asiasta puhuminen helpotti hieman oloa, muttei kuitenkaan poistanut ongelmaa. Kokeilin hypnoosia, muttei siitäkään ollut minulle apua. Kun aloitin lukion aloin syödä beetasalpaajalääkkeitä. Niiden kanssa eläminen tuntuu helpommalta, koska ne lievittävät jännittämisen oireita. Eivätkä edes aiheuta minkäänlaista riippuvuutta. En kuitenkaan uskalla lopettaa niiden käyttöä, koska silloin oireet taas palaisivat. Toivon, että jonain päivänä minun ei enää tarvitsisi käyttää niitä ja pääsisin jännittämisestä kokonaan eroon.

Hei kaikki jännittäjät!

Olette hienoja ihmisiä. Olette herkkiä ja tuntevia. Rastinne on oppia arvostamaan hienoja tunteitanne ja sitä, että elämä todella koskettaa teitä!

Itse jännitin nuoruudessani sekoamisen partaalle asti.

Esiintyminen: vapinaa, hikoilua, pyörtymisen tunnetta, punastumista, epämääräistä esiinmistä, josta en jälkeenpäin muistanut mitään ja lopputunti koulussa esitysten jälkeen meni aivan ohi.

Kaverit: jossain vaiheessa ahdisti niin, etten saanut vapautuneesti ääntä ulos ja teki mieli vältellä sosiaalisia tilanteita.

Kaupungilla liikkuminen: tuntui että jännitykseni näkyisi kilometrin päähän ja siksi välttelin katseita enkä kyennyt seuraamaan ympäristöä sillä seurauksella, että törmäilin ja ajoittain kompastelin sekä tunsin pakokauhua.

SISIMMÄSSÄNI TIESIN KOKO AJAN KUITENKIN ETTEN OLE OIKEASTI SELLAINEN IHMINEN TAI EN HALUNNUT SELLAINEN OLLA JA ETTÄ KOSKA JOKU MUU PYSTYY OLEMAAN NIIN PALJOA JÄNNITTÄMÄTTÄ, ON SE JOLLAIN TAPAA MAHDOLLISTA MINULLEKIN!!!!!

Aika ajoin, säännöllisesti, vaadin itseltäni vaikeiden tilanteiden kohtaamista ja yritin keskittyä enemmän ympäristöön kuin itseeni. Ei se aluksi tuottanut (=vuosia) erityistä muutosta, mutta päiväkirjaa pitämällä huomasin kuitenkin vuosi taaksepäin katsoessani hieman ehkä edistyneeni - ja se toi voimia ja uskoa. TÄTÄ USKOA HALUAN TEILLE HYVÄT KOHTALOTOVERIT NYT VÄLITTÄÄ - KAIKILLA ON TOIVOA!

Jännitin jokseenkin voimakkaasti yläasteella ja lukiossa. Erityisen paljon jännitin koko perusopintojen jälkeisen ajan ja luulin sekoavani ajoittain, mutta siitä huolimatta osallistuin kursseille joiden ajattelin auttavan minua tulemaan jännitykseni kanssa hieman enemmän toimeen. Kursseille meneminen oli todellista tuskaa ja koin olevani ajoittain 'outolintu' jännitykseni kanssa. Miehenä koin olevani todella surkea ja epäonnistunut luuseri, jolla ei ole koskaan mahdollisuuksia perustaa perhettä.

Täytettyäni 30 huomasin pikku hiljaa, että ihan oikeasti työni oli alkanut tuoda tulosta ja aloin ihan oikeasti nauttia elämästä ja pystyin jopa hivenen nauttimaan esityksistä. Esiintymisten jälkeen tuli tunne, että haluaisin oikeastaan hieman vielä jatkaa esiintymistä, joka juuri oli loppunut.

Nykyään olen 40v. ja pidän mm. luentoja, joista nautin erityisen paljon juuri siksi, että jokainen pitämäni luento on minulle muistutus siitä, että olen päässyt siihen unelmaan jonka eteen tein vuosia töitä. Olen nykyään onnellinen myös noista jännityksen vuosista koska ne opettivat minulle ÄÄRETTÖMÄN paljon itsestäni ja ihmisistä. Olen onnellinen, että olen saanut jännittää, mutta olen myös onnellinen siitä, että minun ei enää tarvitse jännittää niin paljoa. Edelleen jännittää aloittaa puhuminen, mutta vaikka hieman vapisuttaisikin, niin siitä on tullut osa nautintoa. Väsyneenä sosiaaliset tilanteet saattavat olla edelleen hieman kireitä olotilaltani, mutta hyväksyn sen osaksi itseäni ja yritän edelleen kehittää rentouttani.

Minun tapani koulia itseäni oli altistaa itseni tilanteille, jotka tuntuivat sekoittavan pään ja ajatukset, osallistua kursseille (jännitysryhmät, moderni tanssi - heh (tunsin itseni todellä ääliöksi, mutta olin aktiivisin tunneilla kävijä, vaikka tansija en todellakaan ole)), pidin päiväkirjaa tunteistani ja päivän tapahtumista sekä myös unista ja juoksin itseni uuvuksiin pahaa oloa karkoittaakseni (kunto on edelleen kova!). Lisäksi opettelin säännöllisesti iltaisin rentoutusmenetelmiä kirjastosta lainaamistani opuksista. Minä en valitettavasti rohjennut mennä ammattiapua hakemaan enkä pysty sanomaan mitä hyvää sieltä olisi ollut tarjolla, mutta olisihan se prosessi saattanut nopeutua kohti nykyistä olotilaa. Pelkäsin hulluksi tulemisen pelkoa niin paljon, että en rohjennut mennä apua hakemaan koska pelkäsin joutuvani sairaalaan. Sitähän minä kai pelkäsin - nyt jälkikäteen ajateltuna vähän hölmöäkin, mutta niin ajattelin. Nyt menisin apua hakemaan enkä sinnittelisi yksin!

terv. ystävänne mies 40v.

Heips vaan kaikille. =)

Miulla on semmonen ongelma että en uskalla lukea ääneen! Pelkään tunneille menoa, oikeastaan en kaikille tunneille, koska tunnen maikkoja sen verran että tiedän ketkä eivät pistä lukemaan ääneen, jos tunnilla onkin opettamassa esim sijainen tai maikka on vaihtunut kokonaan, menen ihan paniikkiin ja yritän arvuutella pistääkö se lukemaan ääneen ja jos tunnilla ei tule semmoista tilannetta missä maikka pistää luokan lukemaan ääneen tai itsekseen, olen seuraavalla tunnilla vielä enemmän paniikissa, koska en tiedä vieläkään pistääkö se lukemaan ääneen, jos ei pistä vaan hiljaa itsekseen, oloni helpottuu silmin nähden, joskus jopa huokaisen ääneen. Jos maikka laittaa kaikki ääneen lukemaan, niin katselen ympärilleni ja lasken montako lukijaa on ennen minua ja katson luettavaa tekstiä, ja luen sen kohdan jonka luulen tulevan minulle luettavaksi, monta kertaa hiljaa itsekseni (itsekseen lukemisessa siis ei ole mitään vikaa, osaan lukea kyllä, siitä ei ole kyse) varmistaakseni että luen sen oikein ja kangertelematta. Se että maikka pistää lukemaan järjestyksessä on hieman vähemmän epämukavaa, mutta kun koulussamme on vain yksi vakituinen maikka joka pistää lukemaan ääneen, äidinkielen, ja hänkin sanoo vain luokan edestä satunnaisesti kuka aloittaa lukemisen. Sillon oingelma on suurimillaan, oikeastaan kun joku vain sanoo että "Nyt luetaan ääneen.." sydämmeni alkaa hakata aivan kamalan kovaa, kurkku kuivuu ja kämmenet hikoavat. Äkäntunneille meno on aivan kamalaa, koska kohta tulee se aika kun luemme seitsemää veljestä ÄÄNEEN! Se on kyllä sitten noloa ja pahetaa ongelmaani kun kaverit katsoo taas sillä silmällä, millä ne katsoivat jo ala-asteella, että, "Hei, eikö toi osaa vielkään lukee!?" Ongelma ei ole siinä ettenkö osaa, mutta pelkään tekeväni niitä virheitä, tai jätän sanoja välistä tai ihan mitä vaan! Se on aivan kamalaa! Olisko koko suomessa edes yhtä jolla on sama ongelma?

Kiitos. =)