Hypnologian keskustelualue :  Hypnologian keskustelualue The fastest message board... ever.
kannanottoja - sovelluksia - näkökulmia - kysymyksiä - ideoita - oivalluksia - ratkaisuja - mahdollisuuksia 
Mene sivulle: Edellinen12
Sivu: 2 / 2
Nimen kirjoittamisen kammo
Kirjoittaja: panikoija-71 ()
Päiväys: elokuu 13, 2007 06:45

Moikka!

Täällä on yksi äityli kärsii nimen kirjoittamisesta kun joku katselee, esim. pankissa josta kaikki alkoi reilu 10 vuotta sitten. En tiennyt että sellanenkin vaiva voi olla olemassa kunnes se omalle kohdalle tuli. Nyt sitten kaikin tavoin yritän välttää kirjoittamista ja tietenkään se ei ole mahdollista ja kun sen aika on tiedossa niin elämä on yhtä tuskaa siihen asti kunnes homma on tehty. Ja sen jälkeen olo on kuin olisi juossut maratoonin, takki on aivan tyhjä. Lääkkeitä olen vaivaan saanut ja ne on jonki verran auttanut, mutta nyt keväällä äitini kuoli ja oireet pahenivat. Tässä koitan jotenki räpistellä elämää eteenpäin. Varmaan tuo vaiva kulkee koko elämän mukana, voimat vaan välillä loppuu. Olisiko muita joilla on tämä "vaiva"? Olisi kiva vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia. Kirjoitelkaa.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: äiti ()
Päiväys: syyskuu 24, 2007 10:54

Hei,
olen 15-vuotiaan pojan äiti ja poikani sairastaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Sairaus diagnisoitiin vasta viime keväänä, oireita on ollut jo pari vuotta, emme vain osanneet yhdistää niitä ko. sairauteen. Olemme käyneet koululääkärillä, psykologilla ja poika käy viikottain erikoissairaanhoitajan juttusilla. Näistä jutteluhetkistä hän ei koe olevan mitään hyötyä. Hän jännittää sinnekin menoa ja sieltä tullessa on pahempi olo kuin sinne mennessä. Lääkkeitä hän ei ainakaan vielä käytä. Hän ei myöskään saa nukutuksi, koska nämä asiat pyörivät hänen mielessään halusi hän niin tai ei. Nyt olemme siinä tilanteessa, että hän ei ole pystynyt lähtemään kouluun yli kahteen viikkoon. Joka aamu hän tekee lähtöä, mutta jossain vaiheessa tulee stoppi. Koulun taholta on tullut viestiä, että 2 viikkoa on maksimi minkä voi olla pois yhtäjaksoisesti. Olen hyvin huolissani hänen koulunkäynnistään. Poika itse haluaisi käydä 9. luokan kotona opiskellen, koska kouluun meno ja siellä muiden kohtaaminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. Koulu ei ole kovin myönteinen kotiopiskelun suhteen, mutta mitä muita vaihtoehtoja on, jos kouluunmeno ei kertakaikkiaan enään onnistu? Onko muilla perheillä ollut samanlaisia ongelmia, miten niistä on selvitty?

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: jännittäjä-67 ()
Päiväys: syyskuu 26, 2007 02:04

Olen se nimikirjoituksen kammoaja joka ei viime kirjoituksen jälkeen ole saanut mitään aikaan sillä rintamalla.Viime viikolla satuin löytämään kyhmyn rinnasta mikä sai aikaan jännitystä jännityksen päälle.Sen takia sitten oli pakko mennä lääkäriin joka jo sinälläänkin jännittää.Odotushuoneessa näin toisten täyttelevän lomakkeita ja silloin alkoi jännittää entistä enemmän.Tänään kävin taas,kyhmyn osalta kaikki hyvin,mutta kyselin apua tähän tärinään.Nyt sitten on taas Cipralex-resepti pöydällä,vaan enpä tiedä hakisko.Tähän aikaan vuodesta saattaa nuohoojakin saapua(tällanen yksi pikku esim.)ja sillehän pitäisi nimmari antaa lapulle,paniikin paikka. Ja kohta loppuu työt tältä vuodelta, työkkäriin sitten ja taas nimeä paperiin.Niin sitä elämää eteenpäin "suunnittelee".Asioita on niin hirveästi mitkä sälyttää aviomiehen tehtäväksi.Vieläkin luulen että se asioiden tekeminen aina vaan on ratkaisu tähän, mutta KUN SE ON NIIN VAIKEAA.Kuitenkin tärkeintä on että elämä jatkuu,viime päivät opettanut sen.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Eräs ()
Päiväys: marraskuu 25, 2007 04:45

Monenlaista:Jännitän jos asiat eivät onnistu.Silloin myös kun teen jonkun asian ihanomalla tavallani.Jotkut normaalit asiat ovat minulle vaikeita ja teen ne liian nopeasti tai hitaasti.Vaikka syytä ei ole hätäilyyn tai siihen että asia voisi pilata todella muidenkin asioita.Omissa maailmoissa tulee oltua välillä helpottaa.Välillä tulee vaivuttua jonkinlaiseen tilaan.Jolloin keskittyminen ei toimi täysin ja silloin tulee fiilis että täytyy olla yksin.Jännitystä on myös kun vaikka lähtee paikkaan jossa minua on arvosteltu tai jossa on ihan tavallisia ihmisiä (jollaisena itseäni en pidä).Onko vastaavanlaisia tuntemuksia ja kokoemuksia.Kuten joskus kahvikuppi ei pysynyt kädessä.Taikka lähdin tekemään jokapäiväistä asiaa kaikkein vaikeimmalla tavalla.Muuten olen herkkä ja eristäytynyt.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Tormentor ()
Päiväys: joulukuu 06, 2007 05:53

Itse olen huono luokittelemaan "ongelmiani" mihkään kategoriaan.
Mutta nyt kun täällä ja muuallakin lukenut sosiaalisten tilanteiden pelosta
niin tässä vaiheessa voisin sanoa itselleni ihan suoraan että minulla on tämä fobia.
Tämä kaikki taisi alkaa ylä-asteella kun kaikki oli uutta ja hienoa, mutta samalla tuli pelko. Tottakai kun kaikki isommat katselivat ja osoittelivat. Ja siitä se sitten lähti pyörimään oikein kunnolla. En edes tykkää soittaa ihmiselle, paitsi perheenjäsenilleni ja parhaimmille ystävilleni, muuten yleensä laitan toiset ihmiset soittamaan. Ja varsinkin jos kyseeessä on soittaminen jonnekkin työpaikkaan työn haussa.. no way. Nyttenkin piti työssäoppimispaikkaa hakea niin laitoin sähköpostia kun en soittaa uskaltanut. Ja kaikkihan tiedämme että soittaa sinne heti kannattaisi että sen työn saisi. Noh, vastausta ei kuulunut joten "jouduin" äidin työpaikalle, mistä en oikeasti pidä enkä niistä työläisistäkään siellä. Mutta mitä tässä näemme, olisi kannattanut soittaa haluamaani paikkaan heti. En tiedä, yleensä menen ihan paniikkiin jos jollekkin soittaa pitää ja muutenkin kaikki tilanteet missä keskustellaan kahdestaan kasvotusten esim. opon keskustelu. Eihän minua sitä ennen jännitä, olen suunnilleen suunnitellut jo kaikki asiat mitä sanon siellä, mutta kun se tilanne sitten tulee nenän eteen niin menen ihan lukkoon ja unohdan kaikki asiat mitä olisi pitänyt sanoa. Ja siinä samalla kun yritän puhua niin jalat tärisee tai minun on pakko näprätä sormusta tai naksutella sormia tai muuten vaan olla koko ajan liikkeessä. Ja myös tuo että ääni rupee värisemään.
Ja toinen on kans tuo että ollaan ns. ihmisten ilmoilla. Kerran lähdin junalla tampereelle päin niin ensin piti ostaa kahvia ja aikaa todella vähän. Siinä tietenkin suuri jono ennen minua. Kun kahvikupin sain käteeni niin tärinä alkoi. Sydän rupesi hakkaamaan tuhatta ja sataa ja en kunnolla henkeä saanut. Siinä vaan melkein paniikissa vilkuilin ympärilleni koko ajan ja loppujen lopuksi jätin kahvin kioskin hyllylle kun junaan piti mennä. No tietenkin piti juosta. Enkä muutenkaan tykkää että aiheutan ylimääräistä huomiota. Junaan päästyäni oli hyvä etten pyörtynyt. Ihmiset eivät olleet vielä löytäneet oikeaa vaunua/paikkaa ja siellä tungoksessa sitten. Huomasin kuinka tärinä vaan jatkui ja hengitys nopeentui. Kun pääsin paikalleni niin ihmettelin että mikä ihme minuun iski? Että miksi tärisen ym. Koska näin on käynyt ennenkin, vaikka olen ihmisten ilmoilla niin ihan tietämättäni rupean tärisemään enkä itse tajua että mistä se voisi johtua. En oikein viime aikoinakaan ymmärtänyt tilannettani vasta kunnes netistä hain mahd. tietoa siitä. Ja siinäpä se tuli, suoraan nenän eteen: sosiaalisten tilanteiden pelko. Hämmästyin itsekkin asiasta ja vasta nytten mietittyä huomaan kuinka paljon se oikeasti pitää paikkansa. Ennen en ole edes kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta, eiköhän tämä nyt ollut tarpeeksi pitkä romaani.
Kiitos kaikille jotka jaksavat lukea smiling smiley
Ja jaksamisia muille saman pelon alaisille.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: purpple ()
Päiväys: tammikuu 20, 2008 07:49

Itseäni ei ole ikinä jännittänyt esitelmien tai puheiden pitäminen, normaalia enempää. Mutta ihmisten edessä, johon haluan tehdä hyvän vaikutuksen, jännitän aivan mahdottomasti. Minulle tulee fyysisisä oireita. Maha kramppaa, oksettaa, hiostuttaa. En myöskään pysty syömään heidän edessään. Olen menossa ensi viikolla hypnoosiin ja toivon että se auttaisi.

sosiaalisten tilanteiden pelko
Kirjoittaja: punahilkka ()
Päiväys: tammikuu 25, 2008 02:34

confused smileyAjatella, että meitä pelkääjiä on olemassa näinkin paljon.. Ja tämähän on vain jäävuoren huippu?! Kuten jo nimimerkista voi päätellä niin suurin pelkoni on epäonnistua ja punastua ihmisten lähettyvillä. Ajatuskin siitä että en osais jotain asiaa tai en heti oppisi jotain ja joudun kysymään uudestaan neuvoa on todella piinaavaa. Kaupassa käynnit ovat viime vuosien aikana vähentyneet niin paljon että entisestä himo shoppailijasta ei ole enää tavalliseen ruokakauppaankaan.Ennen nautin ihmisten antamasta huomiosta, oli itsetuntoa väitellä julkisesti itselle tärkeästä asiasta..Nyt pidän mölyt mahassa..Pahinta tässä on se etten tiedä tarkkaan mikä tämän pelkäämisen laukaisi..Ehkä lapsuuden aikaiset tapahtumat...Ja se etten kykene solmimaan pitkiä ystävyyssuhteita vaan liu'un niistä pois ennen kuin ne huomaa etten olekaan niin kiva..vaikka oikeasti tykkään ihmisistä ja en halua loukata tai satuttaa tieten tahtoen ketään..lääkitystä on välillä ollut ja ensiapu juttelua oikein rankan kauden aikana mutta sitten en enää kehtaa jatkaa kun tuntuu että ruikutan turhasta.. Itsetunto on täysin miinuksella. Ja elämänhalu kadonnut. Oiskohan tällaiselle täydellisyyden tavoittelijalle hypnoosista apua...

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: itsekin pelokas ()
Päiväys: huhtikuu 17, 2008 11:00

Hei purpple, kerrotko että auttoiko hypnoosi?

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko
Kirjoittaja: Surusilmä ()
Päiväys: heinkuu 01, 2008 03:00

Myös minä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. On todella harmillista, että usein ko. oireista kärsiviä pidetään ylpeinä ja jotenkin juntteina,koska he eivät suurissa (tai pienemmissäkään) joukoissa saa sanaa suustaan kuin vaivoin.

Tunnistan tämän saman vaivan niin omassa äidissäni kuin isässänikin, perinnöllisyys on totisinta totta ja minulla on tuplaperimä sosiaalista tilanteista ahdistumiseen eikä sitä auta se, että minua olen kouluiässä saanut kuulla kuittailua ulkonäostäni, joka on hieman poikkeava. Jokainen tyttöhän haluaisi olla kaunis.

Pahinta on kuitenkin se, että avopuolisoni, jonka kanssa olen ollut yli kahdeksan vuotta, on mahdollisesti lähdössä opiskelemaan syksyllä yliopistoon toiselle puolelle Suomea. Hän (seuramies isolla S:llä)on kertonut, että on hän on "kylmentynyt" minuun sosiaalisen taitamattomuuteni vuoksi. Avopuolisoni nauttii kyläilystä ja muista sosiaalisista tilanteista, joita minä puolestani välttelen viimeiseen asti ja hän kokee sen minun puoleltani tylyytenä. Jos minut nyt jätetään tämän vaivani vuoksi, en varmasti enää koskaan uskalla ryhtyä luomaan yhtään pysyvää ihmissuhdetta koettuani hylkäämisen tämän "ominaispiirteeni"vuoksi. Avopuolisoni on myös antanut ymmärtää, että meidän kannattaisi joka tapauksessa (myös ilman hänen mahdollista opiskelupaikkaansa) erota, että emme pilaa toisetemme elämiä. En usko hänen edes ymmärtävän, että kyse on sairaudesta, vaikka koettaisin sitä selittää.

Meidät, erilaiset ihmiset, johdatti varmaan aikoinaan yhteen se, että avopuolisoni on aikanaan kärsinyt koulukiusaamisesta ym. ja ollut yksinäinen, mutta on nyt työelämässä ollessaan onnistunut luomaan pysyviä kaverisuhteita iloisuutensa ja spontaaniutensa ansiosta.

Ainoa toiveeni on, että hän ei pääse yliopistoon, vaikka olisikin ehkä valmis kaikesta huolimatta ottamaan minut mukaansa yliopistopaikkakunnalle. En kuitenkaan voi sitä tehdä, koska nykyisellä asuinpaikkakunnallani minulla on jäljellä muutama lapsuudenystävä, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen ja monen yrityksen jälkeen myös sellainen työpaikka, jossa en tunne ahdistusta, koska täällä en joudu kovin paljon ihmisten kanssa tekemisiin ja arvostuksen saa täällä töitä tekemällä eikä sosiaalisten taitojen perusteella, niinkuin monissa työpaikoissa valitettavasti nykyään. Tunnen silti olevani ratkaisemattoman tilanteen edessä.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko
Kirjoittaja: PunaPoski jo pennusta asti. ()
Päiväys: elokuu 27, 2008 01:00

helpottavaa lukea, mutta myös surullista vertaistukea on näin paljon!

punastelen herkästi, häpeän sitä, kammoksun pitkiä jonoja ruokakaupoissa, menen punaiseksi jos joku katsoo silmiin, pitkään, asiakaspalvelutyöstä pitäisi selviytyä.
joskus yllätyn kun selviän ilman punasteluja, seuraavalla kohtaa voikin olla että punastun entistä enemmän. ison ihmisjoukon välissä tuskaista laittaa tavaroita, en meinaa kestää jos miehet viheltelee, samantien häveliäisyys, tunnen itseni halvaksi ja punaposkien leimahdus.

heijastuu lapsuudesta, koulukiusaus ja lapsuuden häpeät, holisti isä...


Hypnoosia rupesin harkitsemaan. Lääkkeisiin en turvaudu.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko
Päiväys: syyskuu 29, 2008 01:56

Terve vaan ystävät jännittäjät! grinning smiley

Itseäni jännittää missä vaan missä pitää kävellä näkyvillä niin että lähellä on esim talojen ikkinoita paljon tai esim koulun käytävä missä kaikki jo istuvat.

Homma alkoi muistaakseni 6 luokalla. Niihin aikoihin ainakin. Olin niihin aikoihin alkanut jostakin syystä jännittää esitelmän pitoa yms. Ehkä se olikin uusi asia joka tuli vastaan vasta 6 luokalla? En muista enää. Niin kait se jännitys/ahistus alkoi kevätjuhlasta jossa meidän luokan piti soittaa nokkahuilulla eräs hieno ja vaikeahko biisi. Sali oli täynnä ihmisiä. Iso koulu. Minun piti vielä olla eturivissä, eturiviläiset istuivat tuoleilla vasten yleisöä joka oli muutaman metrin päässä. Itseä jännitti varmaan aika paljon. Sitten siinä soittaessani nokkahuilu lipesi sormistani. (!) Katsoin yleisöä ja näin paljon vihaisia kasvoja. Niinpä niin, vihaisia?

En sitten tietenkään pystynyt jatkamaan mitenkään samasta kohtaa missä muut jo olivat menossa. Tuijotin sitten käsiini kun en yleisöäkään voinut katsoa! Sitten masennuin siitä, en tiedä tökkäisikö joku vielä minua kun pääsimme omille paikoillemme istumaan. tongue sticking out smiley Tuntuu tyhmältä näitä vieläkin muistella, mutta niistä ajoista jännittäminen sitten kehittyi. Päästyämme salista ulos entinen paras kaverini sanoi isoon ääneen "Vähä olit pahan näköinen!". Itkin sitten kauheasti kotimatkalla autossa ja sanoin vanhemmille että tuli niin kauhea esiintymispelko! Ne vaan sanoivat että ei se semmoista ollut, ihan pikku juttu!

Ylä-asteella en sitten enää jossain vaiheessa kestänyt ruokalan meteliä ja aloin vältellä siellä käymistä. Esitelmäpäivät olivat elämän ja kuoleman asia. Menin sitten lukioon. Lukiossa kävin ehkä 2 kertaa syömässä. OPO kehoitti menemään psykologille, koska oli "koulussakäynti vaikeuksia", mutten siihen aikaan olisi mitenkään voinut avautua näistä asioista. Vanhemmatkaan eivät tienneet. Moneen vuoteen en "voinut" edes postia hakea postilaatikosta tai roskia viedä koska naapurin ikkunat mollotti suoraan meidän pihalle. Lintsasin paljon. Vaihdoin koulua. Kävin lukion loppuun ja armeijan. Armeijassa ei jännittäminen vaivannut, puoli vuotta meni niinkuin itsestään. ;>

Enpä silti käy vieläkään baareissa kuin kerran kaksi vuodessa. Vaikeinta on istua ja esim. juoda jotain, kun ympärillä istuu ihmisiä jotka voivat tarkkailla. Sekin oli kauheaa kun kaupungissa istuin bussipysäkillä silloin lukioaikoina ja joku bussi pysähtyi siihen naaman eteen ja sieltä möllötti monta naamaa! grinning smiley Osaan kuitenkin nykyään olla välillä sillä asenteella ettei mikään tuollainen haittaa, mutta esim ihmisjoukossa tai esitelmää pitäessä tulee kyllä putkinäkö ja suuta kuivaa yms. Esitelmässä varmasti veri pakenee päästä ja raajoista kun oma vuoro tulee! Mutta minkäs teet? Tyttöjäkään ei tietenkään tule tavattua kun en kaupungissa käy ja lenkkipolulla sellainen ei tule kysymykseen. Olen alkanut jo miettimään että ehkä jotain lääkettäkin kannattaisi hommata, vaikka tuntuu hirvittävän typerältä syödä/hankkia jotain lääkettä tällaisiin ajatus/tunne asioihin....... olen kohta 27v.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko
Kirjoittaja: Jaska ()
Päiväys: lokakuu 05, 2008 10:55

Olen ollut vilkasluonne lapsuudessa leikittiin mitä rämäpäisempiä leikkejä kavereitten kanssa ja joku raaja oli välillä kipsissä smiling smiley.
Muistan, että jo ala-asteella punastelin ja siitä kettuiltiin palo-autoksi ja vaikka miksi ja se tuntui pahalta , että punastelu jarrutti elämää iloinen ja sosiaalinen luonne rupes muuttumaan araksi. Kerran oli yksi kiusaaja mikä kävi aina kiinni ja väänteli eri asentoihin. Noo menin painiin, että saisin vähän itseluottamusta. Sain kerättyä rohkeutta, mentiin kerran uimalaan koulun kanssa ja siellä löin turpiin sanan mukaisesti, mikä ei varmaan ole oikea keino. Sen jälkeen se tyyppi muuttui alkoi jutustelemaan ja asenne muuttu. Yläasteella välttelin välillä tilanteita joissa olisi joutunut keskipisteeksi , jos oli esim esitelmä.
Ammattikoulussa sama jatkui aloin ottamaan alkoholia, että saisin itseluottamusta mutta ei sekään auttanut. Jotenkin yli kakskymppisenä oli tullut itseluottamusta,aloitin koulutuksen jälleen, jonkun verran pystyin koulussa pitämään esitelmiä. Vaikka vähän punastelinkin sain jotain voimaa siitä, mun piti aina puhua. Mutta otin jotenkin takapakkia yks henkisesti vahva tyttö alkoi kiusaamaan välitunnilla, kun oli huomannut punastumiseni ja huusi sitä kovaan ääneen, niin sen jälkeen siitä tuli kova trauma, tuntuu että viha jäi kalvamaan. Vaikka ei pitäisi antaa tollaisen haitata. Välillä tulee epätoivoisia olo tiloja, että eikö tästä koskaan selviä.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko
Kirjoittaja: Jeppe ()
Päiväys: joulukuu 07, 2008 06:14

Hei,
olen 93 poika ja olen kärsinyt nyt voimakkaista punasteluista parisen viikkoa. Kaikki alkoi kun opettaja huomautti minulle asiasta tunnilla. Seuraavina päivinä punastuminen vain paheni. Kaikilla tunneilla koulussa en punastu, kuten liikunta tunneilla, mutta jotkut tunnit ovat taas täyttä tuskaa.

Olen lukentu monia keskustelupalstoja ja kaikissa suositellaan kahta tiettyä lääkettä, arbutinia ja propralia, tai leikkausta. En nyt oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Pitäisikö vain rohkeasti varata aika lääkäriin?

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: aikku ()
Päiväys: joulukuu 27, 2008 04:36

Hei!

Ihana tietää, että ei ole yksin tämän ongelman kanssa.

Olin aina lapsuudessani se "ujo ja hiljainen tyttö". Sukulaiset, luokkatoverit ja vanhemmat muistuttivat minulle siitä usein. Jännitin ensimmäistä koulupäiväänikin niin paljon, että saan kuulla siitä yhä äidiltäni. Muistan ala-aste, yläaste ja ammattikouluajat varsin hyvin. Pelkäsin esitelmiä, ääneen lukemista, ruokalassa oloa... Minua kiusattiin jonkun verran kouluaikoina, yläasteella eniten.

Itseluottamukseni on aina ollut todella huono.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että pelkään nykyisin kaupungilla liikkumista, kauppareissuja jne.

Olin jonkin aikaa kassalla töissä ja pelkäsin siinä ollessani valtavasti. Kädet tärisivät ja punastelin jatkuvasti. En voi kuvitella meneväni kassalle töihin enää koskaan, jäi hirveät traumat.

Ammattiauttajallakin kävin suhteellisen kauan, mutta ei ollut hirveästi apua.

Tämä kaikki rajoittaa elämää todella paljon.
Kumpa kaikki helpottuisi ajan kanssa ja jostain saisi apua tähän.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Maija Mäkelä ()
Päiväys: helmikuu 08, 2009 08:24

Voi kauhistus! On tainnut aikaa vierähtää siitä, kun olen viimeksi kirjoitellut tälle palstalle vastauksia keskusteluihin. Tuo ainainen kiire! Vilkaisin edeltävää viestiketjua: Aivan varmasti moni sinne kirjoittanut saisi apua asiaatuntevasta suggestoterapiasta. Oireistoja voisi nimittää yhteisellä nimellä "paniikkihäiriö" ja kokemukseni perusteella tiedän, että nimenomaan suggestoterapiasta on siihen moni saanut apua, pahoihinkin oireistoihin.
Kannattaa siis katsoa www.shy.fi suggestoterapeuttilistaa ja tarttua rohkeasti puhelimeen. Toivottavsti kotipaikkakunnaltasi tai ainakin lähistöltä löytyy.
Tv Maija Mäkelä, suggestoterapeutti SHY, Raisio

confused smileyRe: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Tiia ()
Päiväys: syyskuu 20, 2009 03:41

Olen 14 vuotias tyttö ja minulla on luultavasti sosiaalisten tilanteiden pelko.
Se alkoi siitä kun olin esiintymässä luokan edessä ja aloin yhtäkkiä tärisemään kamalasti. Koulussa ahdistaa kulkea käytävillä ihmisten tuijotettavana, ja muutenkin julkisilla paikoilla. Vatsassa kiertää, kädet ovat hikiset koko ajan ja punastuttaa. Ja enää en edes uskalla viitata tunneilla vaikka ennen olin koko aika viittaamassa. Kun koulu alkoi syksyllä ja meidän engalnnin ope sanoi että joudumme pitämään esitelmän joulun jälkeen englanniksi jostain asiasta ja tietysti minä menin ihan kamalaan paniikkiin ja nyt en ole pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tuota kamalaa esitelmää. Ja kaiken lisäksi äiti pakotti minut ottamaan valinnaiseksi ilmasisutaidon, että saisin siitä lisää rohkeutta, koska olen kamalan ujo ja nyt jännitän joka viikko tuota ilmaisutaidon tuntia ja joudun niitäkin kestämään nyt 2 vuotta sad smiley En yhtään tiedä mitä tekisin tämän asian kanssa koska en ole uskaltautunut mennä juttelemaan kenenkään kanssa.

Mikä avuksi ?

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Olavi Tenni ()
Päiväys: syyskuu 22, 2009 10:03

Tällaisiin tilanteisiin soveltuu rentoustusohjaus/suggestoterapia. Siinähän levollisessa olossa totutellaan mielikuvissa jännittäviin tilanteisiin ja näin harjoitellaan tutuksi ennalta pelottavia tapahtumia. Olet nuori ja opit helposti käsittelemään pelkäämiäsi asioita. Keskusteleminenkin aiheesta helpottaa tilannetta.
Ota yhteyttä SHY:n suggestoterapeutteihin ja tiedustele, onko koululaisille tarjolla edullisia asiakaskäyntien hintoja.
Olavi Tenni, suggestoterapeutti, Helsinki

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: kukka ()
Päiväys: syyskuu 23, 2009 06:16

tyttö kirjoitti:
-------------------------------------------------------
> omena, kerro mihin se ruusujuuri-lääke vaikuttaa


Heippa oon 20 vuotias nainen ja oon kärsiny tästä sosfobiasta 7v,tämä on vasta nyt saanu mut masentumaan ja mietin että mun elämähän menee tämän takia ihan hukkaan.Kun en uskalla edes kioskilla käydä yksin,enkä oikein viedä roskiakaan.jännitys on tosi kovaa,pelkään etten ikinä parane,onko kellään kokemuskia hypnooseista onko auttanut?haluisin kokeilla kun mitkään lääkkeet ei ole auttanut,niitäkun on kokeiltu jo niin monia.

Paranemisprosessi
Kirjoittaja: kukuska ()
Päiväys: marraskuu 06, 2009 03:12

Olen reilu parikymppinen mies. Olen kärsinyt jännittämisestä koko ikäni. Varsinkin kaikki fyysinen suorittaminen muiden tuijottaessa tuntuu ahdistavalta ja lamauttaa ajatukset. Ongelma paheni vajaa vuosi sitten, kun aloin jännittämään kaikkea ja kaikkia. Jokainen vähänkin erityinen sosiaalinen tilanne laukaisee punastelun ja runsaan hikoilun erityisesti pään alueella. Tuntuu kun koko pää olisin tulessa vaikka muu kroppa palelisikin.

Aloin välttelemään kaikkea tilanteita: kaupan kassalla oloa, syömistä toisten nähden ym. Kesällä vähänkin kuumempi ilma laukaisi heti voimakkaan hikoilun muiden läsnäollessa, ei niinkään yksin. Se nolotti, joten eristäydyin ja masennuin, kunnes sitten päätin hakea apua.

Omalääkäri määräsi Propral-beetasalpaajaa, josta ei ollut juurikaan apua ja se lisäksi kuivatti voimakkaasti silmiä. Lääkäri ei ottanut oikein ongelmaani vakavasti, joten kävin yksityisellä lääkärillä. Erittäin mukava ja ymmärtäväinen lääkäri määräsi minulle Cipralexia ja Xanoreita. Jo pelkkä lääkärin suhtautuminen paransi oloani huomattavasti. Xanoreista en ole saanut apua, mutta parin kuukauden jälkeen käytön jälkeen Cipralex on muuttanut elämäni.

Koen koko luonteeni muuttuneen Cipralexin myötä positiiviseen suunta. Innostun uusista asioista ja kykenen liikkumaan julkisilla paikoilla täysin normaalisti. Ahdistus ja ärtymys muiden ihmisten läheisyydessä on kadonnut. Tunnen olevani onnellisempui kuin koskaan ja energiaa täynnä. Mutta itse sosiaalisiin tilanteisiin se ei ole tuonut täyttä muutosta. Edelleen juhlat ja ruokapöydässä istumiset laukaisevat voimakkaat reaktiot. Kuitenkin lääke tuo rohkeutta mennä tilanteisiin ja lievittää niissä syntyvää ahdistusta.

Sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa tärkeintä on lukea paljon aiheesta ja ymmärtää kyseessä olevan sairauden. Kun huomaa, että asia on yleinen ja sillä on fysiologinen perusta, vähenee itsesyyttely. Pelkoa vastaan on vain pakko puskea. Juuri ennen Cipralexin käytön aloittamista pyysin rohkeasti erästä kassaneitiä ulos ja nyt seurustelemme. On siis vain taisteltava huonoa itsetuntoa vastaan, muuten menettää koko elämänsä!

Lisäksi epäonnistumisen kokemuksia on syytä purkaa. Itse olen pystynyt itseopiskelun kautta oppimaan tekniikoita millä mielen linnoituksia voi avata. Toiset tarvitsevat siihen ammattiapua, mutta se ei ole häpeä ja tuo lisäksi tuloksia paljon nopeammin kuin itsehoito!

Tein siten, että kävin elämäni tuskallisimpia ja häpeällisiä kokemuksia sekä patoutuneita tunteita mielessäni läpi ja purin ne paperille kirjeen muodossa. Kerroin omia tunteitani siis niiden aiheuttamille ihmisille ja joudin itsekin hämmästelemään miten salattuja omat tunteet ovat itselleen. Sitten hävitin kirjeet. Tällainen tekniikka auttaa hyväksymään menneitä kokemuksia. Emme voi muuttaa niitä, mutta voimme purkaa ne osiin, oppia kokemuksista ja sen jälkeen ottaa ne osaksi historiaamme. Ne eivät häviä ”unohtamalla”!

Eli omassa paranemisprosessissa, joka siis vielä on kesken, ovat olleet hyödyksi ainakin seuraavat seikat:

- hyvä fyysinen kunto (oman ruumiin hyväksyntä)
- rohkeus taistella pelkoa vastaan
- luotettavat ihmissuhteet (tai ihmissuhde)
- tiedonhankinta sairaudesta ja hoidosta
- itsetutkiskelu/itsehypnoosi
- lääkehoito (Cipralex)

Ennenkaikkea tulee ymmärtää, ettei oireet häiritse toisia siten kuin luulemme. Varsinkin punastelu on aivan normaalia runsaissakin määrin. Jos se jotain häiritsee, onko ongelma silloin punastelijalla vai sillä jota se häiritsee? Itseäni ei häiritse oma punastelu, mutta koen tällä hetkellä ongelmaksi vain hikoilun, joka iskee esimerkiksi ruokapöydässä. Olen kuitenkin altistanut itseäni pikkuhiljaa tilanteille ruokailemalla tutussa seurassa, mutta mahdollisimman julkisilla paikoilla (esimerkiksi ravintolassa kaikkein keskeisimmässä pöydässä). Ihmeparantumista tässä on turha odottaa, mutta prosessin lopussa odottaa varmasti vapaus.

Pienin askelin kohti voittoa...

Re: Paranemisprosessi
Kirjoittaja: Apua saanut ()
Päiväys: marraskuu 08, 2009 08:03

Kokeilkaa EFT:tä. Www.eft.fi, sieltä voi ladata ilmaisen suomenkielisen käsikirjan. Perustuu alkujaan akupunktioon, siis elimistön meridiaanien tasapainottamiseen ja häiriötilojen poistoon. Itse olen saanut suurta apua ahdistukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja olen vasta alkumetreillä EFT:n kanssa. HUOM. Tässä ei siis käytetä neuloja, vaan "taputellaan" meridiaanien päätepisteitä.
Suosittelen lämpimästi!

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: pelokas ()
Päiväys: joulukuu 08, 2009 01:50

Olen 24 vuotias mies ja kärsin jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelosta. En siis kärsi joka kerta ollessani bussissa mutta esimerkiksi junassa missä ihmiset istuvat minua vastapäätä alkaa tulemaan paniikki.
Ongelmani on että ongelma alkaa heijastua työhöni. En niinkään pelkää mennä alaisteni eteen kertomaan jotain huonoa uutista, mutta kun olen kollegoideni ja esimiesteni kanssa palaverissa alkaa paniikkikohtaus tulla joka kerta.
Kun olen juhlimassa kavereiden kanssa niin minulla ei ole mitään näitä tuntemuksia. Olen erittäin sosiaalinen ja nautin esiintymisestä. Mutta selvinpäin olen taas päinvastoin epäsosiaalinen ja viimeisenä asiana haluaisin esiintyä.
Olen onnekas että satuin lukemaan näitä kokemuksia ja taudin kuvauksia sillä ajattelin seuraavaksi kokeilla ennen kokousta pientä rohkaisuryyppyä. Luettuani netistä näitä taudin kuvauksia ym. ei ole hirveän vaikea arvata että jos otan "rohkaisuryypyn" ja koen sen toimivaksi, niin se jää väistämättä tavaksi. Ajattelin kokeilla seuraavaksi ruusujuuri-lääkettä.
Toivon kovasti että elämäni voisi jatkua tällaisenä kun se nyt on, mutta ilman näitä pirun pelkotiloja! En halua luopua viikonloppujuhlimisesta yms. kivasta vain sen takia että jokin sisälläni vaati minun olevan täydellinen.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: heidi ()
Päiväys: marraskuu 22, 2010 11:36

Välttelen enemmänkin tuttuja ihmisiä..juuri kuin yllä on kerrottu. Minun on helpompi jutella ventovieraalle, mutta kun näen häntä toisen kerran on se jo paljon vaikeampaa.olen 20- vuotias ja aloittanut tänä syksynä uuden koulun uudella paikkakunnalla ja voitteko kuvitella miten yksinäiseltä tuntuu. En uskalla mutta haluaisin olla ihmisten kanssa, hassutella ja harrastaa niinkuin muutkin enkä harhailla omissa maailmoissa masentuneena.kaikista pahinta on se että pelko ylettyy jo poikaystävään, pelkään että hänen mielestä olen niin tylsä koska hänellä on paljon kavereita ja haluaa kyläillä ja mie välttelen sitä viimeseen asti ja yhteinen aika on vähentynyt tosi paljon.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: Teke ()
Päiväys: tammikuu 29, 2011 02:38

termos... smiling smiley

voin sanoa että itselläni alkoi jo ala-asteella pelot esiintyä luokan edessä.

no itse olen tällä hetkellä 28v. ja jännittää edelleen jutella vieraiden ihmisten kanssa, sukulaiset mukaan lukien mutta minkäs sille voi......
kahvia en voi jouda esim. kupista vaan pitää olla muki mistä saa kunnon otteen smiling smiley hauskaa se on mut ärsyttää JONKIN VERRAN, kaverit nauraa et onkos krapula.
tiedän ettei se helppoa ole mutta OlEN yrittänyt mennä tilanteisiin mukaan parhaani mukaan, työelämässä olen jo ollut tovin ja luottohommia yrittänyt tehdä sen minkä pystyn.
Ei kaikki edes usko et tälläistä sairautta voi olla edes olemassa mutta kyllä se vaan on.
mulla jännitys on aivan kauheeta ja mukaan lukien AIVAN kauheen sydämentykytys ja käsientärinä, itse haluaisin laulaa mut ei siitä selvinpäin mitään tule ja olen syönyt lääkkeitä, auttaa/ei auta kun asia kuitenkin mielessä pyörii....

mutta tilanteisiin on vaan mentävä, ei siinä muukaan auta..

Jaksamisia kaikille smiling smiley

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: ...humanoid... ()
Päiväys: helmikuu 12, 2011 10:36

Olen kohta 14 vuotias tyttö ja kärsin luultavasti aspergerin oireyhtymästä. Koulussa luokassa ollessani "tärisen" melkein koko ajan. Ei ole varsinaisesti tärinää, mutta tavallaan teen koko ajan jotain äkkinäisiä liikkeitä joille en voi mitään tai en esim. pysty katsomaan johonkin tiettyyn suuntaan muuten alan täristä ihan hillitömästi. Jos joudun luokan eteen puhumaan (varsinkin yksin) esim pitämään esitelmää joudun jonkinlaiseen paniikkiin, kädet alkavat täristä yms. Katson lattiaan ja puhun mahdollisimman nopeasti ja sitten tietenkin pudotan paperit tai jotain... Koulu numerotkaan eivät ole parhaimmasta päästä koska en ole "tuntiaktiivinen", mutta jos viittaan ja sanon jotain niin "tärinä" vain pahenee ... Kuitenkin esim konsertissa (soitan viulua) olen aina aivan rauhallinen. Kun soitan tunnen olevani aivan eri maailmassa, voi vain unohtaa kaiken, en edes muista että olen joskus jopa tuhat päisen yleisön edessä...myös monet ystäväni soittavat viulua, mutta aina kun katson heitä tulen jotenkin surulliseksi, he eivät vain tavallaan "elä" sitä, eivät anna kaikkeaan musiikille soittaessaan vaikka pitävätkin siitä... Minulla on siis ystäviä, mutta tunnen etten ole koskaan oikein oma itseni, en edes kotona, enkä varmaan ole koskaan ollutkaan... Tuntuu kuin minulla olisi tuhat minää, eikä mikään niistä edes ole oikea minä... Kirjoitan myös usein runoja jotka ovat tosi surullisia ja itken aina lukiessani niitä... Itsenituntonikin on aivan nollapisteessä, enkä oikeasti jaksa enää kauaa, vaikka vaikutankin usein iloiselta... Taas yksi niistä tuhannesta väärästä minästä... Musiikki on kaikki mitä minulla on. Viime aikoima minulla on kuitenkin ollut selkä ja kädet tosi kipeät. Viime kesänä en pystynyt soittamaam lainkaan...se oli kamalaa. Lääkärin mukaan selkäni rakenne ei oikein sovellu viulunsoittoon, joka on muutenkin melko luonnoton asento. Mutta jos viulunsoittokin riistetään minulta, en tosiaankaan tiedä mitä tehdä... "... Take me away, release the pain, don't wanna be the same tomorrow, I caught myself in too many worlds, position unknown, loneliness hurts, hold me, I'm drowning, hold me ..."



Muokattu 1 kertaa. Muokattu viimeksi 02/13/2011 09:43.

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: ?? ()
Päiväys: maaliskuu 26, 2011 07:59

Moi,

olen 27-vuotias nainen ja mulla on ollut kaksi paniikkihäiriö-jaksoa elämässä. Paniikit ovat olleet hyvin voimakkaita ja niitä on tullut kaikissa mahdollisissa tilanteissa (erityisesti sos. tilanteissa) mutta myös kotona. Oma kokemukseni puoltaa sitä, että paniikeista pääsee parhaiten eroon vain siedättämällä itseään. Olen joskus istunut kokouksessa niin, että en enää ole edes nähnyt eteeni, kun olen niin paljon pelännyt pyörtymistä. Siitä huolimatta olen vain sitkeästi istunut paikoillani ja taas uudestaan samanlaiseen tilanteeseen - mielellään mahdollisimman pian. Vähitellen aivot ovat alkaneet huomata, että en kuitenkaan pyörry, oksenna tai tee mitään hallitsematonta, vaikka olen siitä joskus 100 prosenttisen varma pelon hetkellä.

Rohkeutta kaikille paniikkia kokeville!

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: JennaM ()
Päiväys: toukokuu 05, 2011 05:33

Heippa hei kanssaihmiset ja -punastelijat smiling smiley

Minulla on sellainen tarina, että olin ala-asteella jonkin asteisesti koulukiusattu. Se aiheutti tilanteita, joita halusin vältellä, esimerkiksi liikuntatunteja, joissa pojat ja tytöt olivat samaan aikaan urheilukentällä tai, mikä pahinta, luistelemassa. En osannut luistella ja pojat kiusasivat siitä. Luistelusta tuli suurin painajainen. Toinen oli pesäpallo, koska siinä pelattiin yleensä kaikki yhdessä ja minä tunsin etten osannut mitään.

Ylä-asteella itsetunto kehittyi ja jatkoin ala-asteella alkanutta teatteriharrastusta. Sain jo ala-asteella kehuja esiintymistaidoistani, ja esiinnyin vaikka tiesin saavani kuulla siitä hakkuja jälkeenpäin. Tilanne oli lukiossa hyvä, silloin olin itsevarma, nautin olla huomion keskipisteenä enkä punastellut ollenkaan. Pidin kouluesitykset huoletta ja vahvasti ja vastailin tunneilla ilman ongelmia.
En itseasiassa ollut punastunut käsittääkseni melkein ikinä ennen kuin 18-19 vuotiaana. Silloin se alkoi: silloinen poikaystäväni meni totaalikieltäytyjänä puoleksi vuodeksi vankilaan ja minä kaupan kassalle. Aloin punastelemaan kaikkien asiakkaiden edessä ilman syytä, ja asiakkaat vitsailivat asiasta, joka pahensi tilannetta.

Tilanne helpottui muutamaksi vuodeksi, yliopistossa punastelin välillä ruokajonossa tai jos joku tuli yhtäkkiä juttelemaan. Asia paheni viime vuonna kun erosin ex-avomiehestäni, silloin punastelin jopa kaupan jonossa. Hassuinta oli kun vein uuden poikaystäväni parhaan ystäväni ja hänen avomiehensä kotiin istumaan iltaa. Tärisin keittiössä ensimmäisen tunnin ja join viiniä, en pystynyt istumaan sohvalla muiden kanssa. Se masensi pahasti, mutta kerroin avoimesti kaikille ja tuntuivat ymmärtävän. Nykyään punastelen silloin, kun minut yllätetään kirkkaissa valoissa tilanteessa, josta en pääse karkuun. Tai kun olen epävarma, enkä osaa heti vastata minulle esitettyyn kysymykseen.

Minulla punastelu on mielestäni juuri se suurin ongelma. Se luo tunteen, että toinen ajattelee minun olevan epävarma, tyhmä pikkutyttö joka suhtautuu tilanteeseen AIVAN väärin eikä osaa olla ja olla vakavissaan. Että olisin epärehellinen tai en seisoisi täysin sanomieni asioiden takana. Arvostelu juuri ahdistaa. Haluan karkuun ja piiloon. Jos tapaan ystäviä, valitsen että mennään pimeään baariin - en halua ikinä mennä kahvilan kirkkaisiin valoihin.

Olen huomannut, että osaan olla myös todella itsevarma tilanteissa, joissa olen omalla osaamisalueellani. Olen ollut asiakaspalvelussa, ja minulla ei ole mitään ongelmia neuvoa asiakasta ja katsoa silmiin ja hymyillä ja puhua aiheesta, josta tiedän paljon ja osaan todella auttaa. Sama on esiintymistilanteiden kanssa, esimerkiksi koulun seminaarit. Jos olen opetellut sanottavani hyvin, niin tiedän, että olen loistava esiintyjä ja hoidan tilanteen kotiin. Silloin sydän hakkaa hyvällä tavalla ja saan riemun tunteen, samanlaisen kuin muinoin kun olin teatterin lavalla. Joten suosittelen esiintymispelkoisille, että todella opettelette tilanteen kuin tilanteen ulkoa. Minua se auttaa.

Minulla on puoli levyä Ataraxia laukussa, koska muutin juuri ulkomaille ja alussa jännitti. Ensi viikolla pitäisi mennä yliopistolle keskustelemaan englanniksi tulevasta projektista, johon ehkä osallistun, ja on toisaalta hyvä tietää, että on edes tuota antihistamiinia. Se toimii oikeasti ja minulle myös placebona - kun ajattelen, että se helpottaa, se tuo voimakkaan tunteen. Koska kuitenkin punastuminen on ongelma uuden tilanteen alkuvaiheessa: jos sitkeästi punastelen tilanteen yli, se menee yleensä 20-30 sekunnissa ohi, jonka jälkeen pystyn hoitamaan tilanteen. Minulle on moni sanonut, että liioittelen ongelmaani, että en punastele usein ja jos punastelen, se on viehättävää. Poikaystäväni ajattelee, että olen suloinen kun punastelen.

TUlipa pitkä selostus. Jos joku haluaa jutella aiheesta, osoitteeni on blackunicorn.jp@gmail.com

Ja tsemppiä!!!

Re: sosiaalisten tilanteiden pelko?
Kirjoittaja: apua ()
Päiväys: elokuu 05, 2011 09:36

Täällä kans sama homma!

Olen 15-vuotias tyttö, tänä syksynä lukion aloittava ja minua pelottaa jo nytten siellä vastaan tulevat esiintymistilanteet..jo pelkkä viittaaminen pelottaa minua. punastun ja sydän tykyttää ja tärisen, kun joudun tuollaiseen tilanteeseen. oireet alkoivat yläasteen aikana ja vapaaehtoisesti otin esitelmästä nelosen (kyseinen aine oli sitä ennen kymppi:O) muuten olen koulussa menestynyt hyvin. en oikein tiedä miten pärjään lukiossa kun siellä luultavasti tulee usein tällaisia tilanteita eteen eikä niistä voi oikein luistaa millään tavalla...

Yhdeksännellä luokalla, kun sain tietää muutamasta pojasta, jotka katselivat minua, asia paheni. sillä aina kun näin käytävän päässä sen tietyn pojan ja tiesin että se katsoo niin olin ihan punainen ja kaverit jotka olen tuntenut jo monia vuosia ihmettelevät ja kyselevät miksi olen punainen, se on todella inhottavaa kun ei kehtaa selittää tästä sairaudesta vaan vastaa siihen aina jtn "ai oonko?" tai mitä nyt äkkiä mieleen juolahtaa "joo mulla on hirveen kuuma"...confused smiley

äääh, toivottavasti saan pian apua tähän..nytten kesälomalla asia ei ole hirveästi vaivannut mutta nytten viimeisinä lomapäivinä jo alkaa ahdistaa edessä häämöttävä tuska

http://www.superslimpomegranatebuy.com/
Kirjoittaja: superslim ()
Päiväys: maaliskuu 25, 2013 09:59

Waiting for so long, but I dropped 8 lbs in the first two week, I superslim [www.superslimpomegranatebuy.com]

Mene sivulle: Edellinen12
Sivu: 2 / 2


Nimesi: 
Aiheet: 
Tämä on valvottu foorumi. Viestisi on piilotettu kunnes moderaattori tai järjestelmävalvoja on hyväksynyt sen.
This forum powered by Phorum.