Olen 26v. mieshenkilö. Johtuen koulukiusaamisesta ja kotioloista, en kykene toimimaan normaalisti tilanteissa, joissa on useita ihmisiä läsnä. Kädet tärisevät, iho punoittaa, hikoilen ja tuleepa sanottua kaikkea typerääkin. Tämä on vaikeuttanut niin opintoja ja seurustelua, kuin työntekoakin. Opintojen saralla minun on vaikea esiintyä ja ylipäätään käydä oppilaitoksessa. Opiskelijaruokaloissa ja vastaavissa voin käydä vain aukeamis- ja sulkemisaikoihin, koska en kykene käsien vapinalta syömään jos joku vieras istuu vieressäni.

Olen ollut eri kesä- ynnä muissa työtehtävissä, joissa olen havainnut, etten todellakaan pysty suoriutumaan esimerkiksi asiakaspalvelu-tyyppisissä tilanteissa. Tällä hetkellä olen töissä paikassa, jossa tarvitaan käsiltä tarkkuutta ja ympärillä on jatkuvasti ihmisiä - on siinä ja siinä, kykenenkö suoriutumaan työstä ja suoritusvaatimukset nopeuden suhteen jäävät täyttymättä - voi olla että minut erotetaan. Pystyn tekemään lähinnä vain sellaista työtä, jossa voin olla rauhassa.

Tunnen itseni väsyneeksi ja todella epätoivoiseksi. Minne sitten menenkin, onnistun aina mokailemaan ja nolaamaan itseni hermoilun takia. Olen yrittänyt mitä erilaisimpia kikkoja, mutta mistään ei tunnu olevan apua. Masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon - erään lääkärin mukaan jopa sosiaalisten tilaneiden neuroosin - takia kävin aiemmin terapiassa, mutta sen vaikutus oli riittämätön, varsinkin mitä jännittämiseen ja heikkoon itsetuntoon tulee.

Epävarmuus, pelko ja muut sen suuntaiset asiat ovat tehneet elämästäni todella hankalaa ja toivottoman oloista. Olisin todennäköisesti jo tappanut itseni, ellen olisi eräänä synkkänä iltana vuosia sitten huomannut, etten uskalla. Opinnot menevät hitaasti jos ollenkaan eteenpäin. Suurin osa mahdollisista työtehtävistä on minulle käytännössä mahdottomia ja oman alani töitä taas ei helpolla löydä. Elämäni harvat parisuhteen tyngät ovat päättyneet, kun heikko itsetuntoni ja hermoilu ovat vaikeuttaneet huomattavasti seksuaalista kanssakäymistä. Tietyn ajan jälkeen en ole enää kehdannut edes kohdata näitä naisia. Jonkinlaisia kavereita on onneksi pari kappaletta, toisin kuin koko yksinäisen nuoruuteni 13-20 ikävuosien välillä.

Harrastuksiin en myöskään ole parin yrittämis kerran jälkeen enää jaksanut ryhtyä. Mokailin ja töppäilin niissäkin - sai hävetä taas silmät päästään. Kärsin nykyään lähes jatkuvasta pelosta, joka johtuu siitä että ajatus tällaisesta elämästä - itsensä nolaamisesta, häpeästä ja siitä että tätä on pakko kestää vielä vuosikymmeniä - on kamala. Minulla on edelleen ajoittaisia paniikkihäiriökohtauksia, vaikka niitä ei onneksi enää tule lähes joka yö, kuten aiemmin.

SRI-lääkkeistä ja terapiasta oli jonkin verran hyötyä paniikkihäiriöön ja ne lievensivät masennusta, mutta koska varsinainen elämäntilanteeni ei ole muuttunut, ei niistä pysyvää hyötyä ollut. Pitääkseni paniikin poissa, joudun tietoisesti viemään ajatukseni koko ajan toisaalle eräänlaiseen haaveiluun tai unelmointiin. Kun tulevaisuudessa ei tällä menolla ole muuta näkyvissä kuin joku kaupungin vuokrayksiö ja peruspäiväraha, niin mitäpä muuta kuin haaveet minulla olisikaan.

Hei!
vastaanpa tähän viestiin vaikka sinulla onkin jo vanha kirjoitus. Minulla on melkein samanlainen vaiva kuin sinullakin ja se laittaa miettimään miten perseestä elämä voikin mennä, eikä mikään kunnolla auta paitsi pakememinen sosiaallisista tilanteista ja sekään ei ole kovinkaan mukavaa koska sekin tuo lisää tuskaa. Johtuu nämä vaivat samoista syistä suurinpiirtein kuin sinullakin, ja muutenkin pienestä asti olen ollut herkkä mutta tärinät alkoi vasta yläasteen jälkeen. Minä olen 24-vuotias nainen. Seurustelen 35-vuotiaan miehen kanssa yhdessä ja hän on ainut, parhaan ystäväni lisäksi kenen seurassa pystyn olemaan rento, rauhallinen ja rakastan miestäni aivan mahdottomasti.Yhdessä olemme olleet pian vuoden. Käyn opiskelemassa toisella paikkakunnalla missä minulla on oma vuokra asunto ja v-loput asun mieheni luona. Koulun käynti menee todellisuudessa perseestä mutta lähimmille annan ymmärtää aivan toista. Tulevaisuus pelottaa, töihin menot ja kaikki. Työharjoittelut oli yhtä helvettiä. Etsin oudot harjoittelu paikat missä minua ei tunnettu. Koulun ruokalassa en käy lainkaan,ennen kävin sulkemis aikoihin. Nykyään syön omia ruokiani asunnossani. Myöhemmin on tullut seurustelussa mutkia matkaan. En lähde hänen kanssaan kyläileen, ruokaileen ravintoloihin tai hänen kavereidensa luokse,en edes hänen vanhenpiensa luokse syömään koska pelkään saavani niissä paikoissa tärinä kohtauksen: kädet alkaa täriseen, iho hikoileen, sydän hakkaa ja ääni väriseen..pystyn ruokaileen ja kahvittelemaan ainoastaan mieheni kanssa kotona kahdestaan normaalisti. Mieheni on alkanut ihmetteleen, eikä voi ymmärtää minua miksi en voi lähteä mihkään. Viime kerralla minua painostettiin hänen vanhempiensa luokse, jouduin puhumaan jopa hänen isänsä kanssa puhelimessa ja suostumaan että tulen. sitten mulle iski jo sisäinen paniikki enkä sitten lähtenytkään vaikka kuinka mieheni huusi ja vaahtos.oven läimätessä kiinni hän lähti sitten menemään, sen jälkeen minulle iski kuin horkka päälle ja sitä ei ole ikinä ennen tullut yksin olo aikanani. Tunsin itseni aivan nollaksi, tyhmäksi, mitättömäksi idiootiksi.Itsesäälissä siinä porasin. onneksi minulla oli vuokra-asuntoni jonne pääsin pakenemaan autollani. Olen miettinyt että ei ole muuta mahdollisuutta kun jättää tämä mies vaikken haluaisikkaa,enkä tiä miten sen jättää, ja jos jättäisin, sydän siinä särkyy niin hänellä kuin minullakin. Sen jälkeen en voi etsiä uutta. Joudunko koko loppu elämän elään ilman kumppania, kyllä. Tälläisiä asiota tulee mietittyä tuon tuosta, joka päivä se on tärinä mielessä. Lääkkeitä vaivaan en ole vieläkään kokeillut, mielessä on käynyt. Jos se auttaa niinkuin sanotaan, käyttäisin kyllä, en vain ole vielä saanut mennyksi terveyskeskukseen vaivani takia. Kuinka sinulla nykyään menee? Olisi mukava saada tietää saman vaivaisesta ihmsestä. Maailmas on kyllä pahempiakin asioita kuin meidän ongelmat mutta kaikista ongelmista olisi mukavaa päästä eroon. Voimme yhdessä miettiä ja parantaa elämäämme edes lieventää. Minun oli pakko saada tästä asiasta edes kirjoittaa, koska en kenellekkään ole tästä kertonut ja tiedän etten pysty siihen.Taakkaa pois harteilta edes hiukan kun vuodattaa omia asioita vaikka tähän. Ajattelin kerätä rohkeutta ja varata lääkärille ajan lääkkeitä varten. voisin ilmoitella kuinka meni ja vaikutti, jos olet vielä maisemissa. Mutta kaikkea hyvää sulle =) Hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta!!!

Minulla on diagnisoitu sosiaalisten tilanteiden pelko. Jos on kohdattava tilanne, jossa tunnen ahdistusta ja voimakasta jännitystä, otan propral-lääkettä ennen sellaista tilannetta. Propral ei psyykkiseen ahdistukseen auta, mutta onneksi se auttaa edes jotenkin fyysisesti, sillä itse en ainakaan tunne sitä hirveää sydämenlyöntitahtia kun olen propralia ottanut ja se rauhoittaa oloa. Minulla fyysisiä oireita kun olen peloissani ja hyvin jännittynyt, on täriseminen, todella tukala olo, sydämen tosi nopea hakkaaminen... tilanteita joita pelkään on esimerkiksi esiintyminen (en esiinny ollenkaan, vältän esiintymiset), kylään meneminen, äänessä oleminen ryhmässä, esittäytyminen, työhaastattelut ja tietyssä seurassa lasista juominen. Olenpa kieltäytynyt juomasta joskus ruokaillessa kokonaan, koska en saa lasia nostettua ja juotua, koska siinä on pöydässä muita ihmisiä, joita jännitän paljon ja tärisisin niin näkyvästi jos joisin, että häpeäisin sitä ja en halua kokea sitä kamalaa nolouden tunnetta itsestä. Jonkin verran helpompana pidän kupista juomista (kahvi/tee), koska lasista se vaan on minulle vaikeampaa. Tämä ongelma on tosi ikävä ja minulla ainakin pitkäkestoinen. Olen käynyt juttelemassa ammattilaisille ja aion jatkossakin varmastikin käydä jonkinnäköisessä terapiassa. Elämäni on muuten hyvin onnellista ja kohdallaan, mutta tämä ongelma vain varjostaa.

Hei! Minun lapsellani punottaa, tärisee ja hikoilee käsi. Ihmettelen mistä moinen. Onko kyseessä joku jännistys refleksi? Jos joku tietäisi niin olisi kiva ja vastaisi

Hei,
Luin ongelmistasi ja haluan kysyä oletko päässyt niistä eroon. Olen itse samassa veneessä.

Hei, onko kenelläkään ilmentynyt fyysisinä oireina pakkoliikkeitä. Pään nykiminen, Lihasten nykiminen yms? Minulla nykii pää erittäin paljon kun ahdistaa olla esim julkisissa kulkuvälineissä.

Heip. valitettavasti muuta vaihtoehtoa ei ole kuin kohdata pelkonsa. No paniikkihan siinä iskee, MUTTA älä juokse karkuun vaan anna paniikin tulla ja odota kärsivällisesti että se menee ohi. Tärisköön kädet tai olkoon koko naama tulipunainen.

Viha sitä helkkarin elämää rajoittavaa pelkoa kohtaan auttaa asiaa.

Minä olen pelännyt sosiaalisia tilanteita, paljon. Nykyisin olen kassalla töissä, voitte vaan kuvitella sitä paniikin, pyörrytyksen, sydämen jyskytyksen määrää! No, selvisin. Eihän siitä karkuunkaan voinut lähteä. Monta kuukautta yritin vain selvitä sekoamatta. Aika kului ja kului ja huomasin, että ei helkkari minähän tykkään tästä!

Ja siinä kassalla olleessaan olen huomannut, että hyvin tavallinen vaiva on. Monella käsi tärisee hermostuneen oloisena. So what??

Eespäin, älä anna pelon viedä elämääsi!

Joo voisin tänne jotakin ihmistä rohkastakseni sanoa että tämän kaa oppii elämään, niitä pakokauhu kohtauksia tuli nuorempana paljon useemmi, tänäkää päivänä ei oo helppoa, seurustelut on menny yleesä aina mehtää, kait se johtuu paljo siitä että ei oo löytyny ihmistä joka haluis ymmärtää millasta tää on, mulla on muitaki oireita ja sairautta, armeijan jälkee 10 vuotta sit elämä on ollu silkkaa pimeyttä ja ahdistusta, mut jotenki sinnitelly eteenpäin, mulla on alkoholin käytön kaa ongelma ja se että jos ratkee niin se moninkertaistaa nuo oireet joten alkoholi pois ehottomasti. Lääkärit pystyy näihin antamaan lääkkeitä ja pystyy sen jälkee elämää lähestulkoon normaalia elämää, rauhassa pitää kuunnella omaa sydäntään ja omaa kehoaan, ei pidä lähtee väkisin pakottamaa itteesä mihikää tilanteesee, se ei toimi niin, siihen pitää ite haluta mennä ja siinä lääkkeet tuleeki kysymykseen koska ne auttaa menemään niitten tilanteitten läpi ja oppi ymmärtää ettei tarviakaa pelätä niin paljoa kuin luuli. Aika terapia, hyvät ystävät oikea lääkitys, niillä pääsee pitkälle, ite en uskaltanu 5 vuotta sit käydä isoissa kaupoissa ollenkaa, hävetti, ahdisti, tuntu että tuijotetaan ja sit vaa nopeesti ulos kaupasta, voimia jokaiselle jotka kamppailette jonkimoisen sosiaalisen ahdistuksen kanssa, rohkeesti yhteys lääkäriin, kirjota oirees paperille ja anna se lekurille, ne on velvotettuja auttamaan. Ja hyvää tulevaa kesää kaikille