Minulla alkoi ilmetä paniikkihäiriö oireita elämän muutoksen aikoihin 3 vuotta sitten, puolivuotta myöhemmin hakeuduin psykologille, tällöin käsiteltiin rahaongelmiani joista silloinen ahdistus kumpuili, pohjalla ongelmat parisuhteessa..

Lopetin käynnti n, puolen vuoden käyntien jälkeen, mieleni oli rauhoittunut ja olo siedettävä.
Nyt vajaa vuosi tai oikeastaan viimeisen vuoden aikana on ollut TODELLA paljon vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia monessa asiassa..
Viime syksynä koin suoranaisen montunpohjan, olin todella alhaalla masennuksen ja ahdistukseni kanssa, kävin psykologilla ja homma taas tasaantui..

Ongelmana on se että alan tuskastua tähän vaivaan joka uusii aina aika ajoin.. enkö koskaan parannu ? miksi aina vastoinkäymisten yhteydessä menetän tasapainon täysin,,

Käyn tällä hetkellä viimeistä vuotta koulua..ensi joulun tienoilla minulla on toinen ammatti luettuna..

Viime syksynä minulla oli päällekkäin akk, yliopisto, kolmivuoro työ ja ongelmia parisuhteessa..

Parisuhteestani sananen.. olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, muutimme yhteen puolenvuoden seurustelun jälkeen jolloin olin 15 vuotias.. ongelmat kotona olivat syyt joiden takia kiirehdin yhteen muuttoa..

Olin TODELLA rakastunut miesystävääni, ja olen tietyllä tasolla vieläkin, ongelmana on se että olen ollut niin nuoresta asti hänen kanssaan..tietty vaihe siis jäi elämättä ja kokematta jonka vuoksi olen joutunut tilanteisiin joissa oln ns pettänyt ja kokeillut elämää ja siipiäni muiden kanssa..

Tämän vuoksi parisuhteemme on kokenut paljon töyssyjä, elämä on välillä ollut yhtä helvettiä ja syytän siitä itseäni, minä tein hänestä mustasukkaisen tempauksillani, minä pilasin kaiken..

Hän on nykyään todella mustasukkainen ja määräilevä, olen kuin häkkilintu välillä, hänelle minä olen koko elämä ja riitän hänelle täysin kun taas minä mietin..
Rakastan häntä mielettömästi mutta tekemäni virheet painavat taustalla.

Onko teistä kukaan joka kärsiin paniikkihäiriöstä tai ahdistuksesta, saanut pysyvää apua hypnoosista, minä olen käynyt vasta kaksi kertaa..kolmas viikon päästä..

Tällä hetkellä olen todella maassa ja harkitsen taas lääkkeiden ottoa oloni tasaamiseen..

Toivottavasti joku jaksoi lukea )

Hei!
Paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuuksia on ollut minullakin elämän aikana aina silloin kun jotain "pahaa" on sattunut. Pienenä vanhempani riidellessä, myöhemmin aikuisiällä erotilanteessa..Sinkkuaikoina en panikoinut mistään ja olin todella vahva persoona. Nyt olen uudessa parisuhteessa ja mielestäni onnellinen. Kuitenkin panikkkikohtaukset ovat lisääntyneet jatkuviksi ja ne tulevat todella voimakkaana, fyysisenä reaktiona. Yleensä ne tulevat silloin kun pitäisi lähteä yhdessä jonnekin sovittuun paikkaan vaikka ravintolaan syömään tai lomamatkalle. Menen yleensä äkillisesti niin huonoon kuntoon etten voi tehdä muuta kuin vain maata. Voin pahoin, pyörryttää, heikottaa, en pysty syömään useaan päivään mitään kohtauksen jälkeen, tärisen ja kouristelen. Vaikka oireet tulevat niin voimakkaana en kuitenkaan haluaisi aloittaa syömään mitään rauhoittavia ja mielialalääkkeitä. Koko elämäni olen ajatellut, että kaikki tällaiset psyykeongelmat, masennukset ja paniikit on vaan keksittyjä juttuja, joten menneisyyden takia olen tietyllä tavalla vihainen itselleni, koska mielestäni kaikille vain heikoille ihmisille käy näin. Poikaystäväni yrittää tukea minua, mutta on itsekin neuvoton ja sulkeutuu ja joskus suuttuukin. En haluaisi enää tuottaa jatkuvia pettymyksiä hänelle ja olen vihainen itselleni, koska en pysty enää pitämään hauskaa missään enkä sopia mitään hauskojakaan suunnitelmia, koska pilaan itse kaiken huvin itseltäni ja muilta. Eniten pelkään jääväni yksin ongelmani kanssa, poikaystävä jättää eikä parannuskeinoa oireille löydy. Onko muilla samanlaista kuin minulla? Kirjoittakaa, olisi hauska keskustella asiasta. Menen muutaman päivän päästä hypnoosiin ja juttelemaan. Toivottavasti parannusta löytyy ja tsemppiä ja voimia kaikille kanssasiskoille ja veljille! Ehkä tää tästä..

Hei!
Kertomuksesi oli hyvin paljon samanlainen kuin itsenikin. Petin miestäni, silloista poikaystävääni hänen parhaan kaverinsa kanssa. Asia pysyi salassa aina siihen saakka kun heidän ystävyys katkesi ja ilmeiseti kostoksi ystävä kertoi meistä. Olinkin osannut pelätä sitä päivää kun kaikki paljastuu ja niin sanotusti kulissini kaatuu. Tunnen niin paljon syyllisyyttä siitä, että olen pilannut kaiken, vaikka olemme mieheni kanssa asiasta puhuneet ja asiat sopineet. Kaikki pitäisi olla hyvin, mutta kun ei ole... oloni on jännittynyt, ahdistunut ja useasti olen hermostunut. Olen vuoden verran syönyt masennuslääkettä ja ehkä jonkin verran oloni on tasaantunut, mutta jotakin lisä apua kaipaisin. Mitenkä sinulla? Haluaisin kuulla onko hypnoosi auttanut sinua (on käynyt mielessä, jos kokeilisin itsekkin)? Hyvää syksyn jatkoa kaikille!

Heippa Johanna ja muut paniikista/ahdistuksesta kärsivät!
Ajattelin ketoa oman tarinani,jos jaksatte lukea...
Itselläni oli myös saman kaltaisia asioita paniikkihäiriön ja ahdistuksen puhkeamisen taustalla. Elin n.5 vuotta suhteessa jossa mies petti minua ensin 4vuotta. Itsetunnon puutteessa ja mielikuvassa "en voi elää ilman häntä" jatkoin suhdetta ja kärsin. (Ystäväni kysyikin parin vuoden jälkeen olenko masokisti. ehkä olin.)
Viimeisen vuoden petin häntä seksisuhteessa. Kärsin joka kerta suunnattomasti syyllisyydestä. Tämän viimeisen vuoden aikana "ihastuin" myös toiseen mieheen joka sitten raiskasi minut... Tästä alkoi todella sekava vaihe elämässäni.
En kertonut miehelleni ikinä näistä tapauksista. Uskoin jopa itse etten tehnyt mitään väärää sillä olinhan jo monta vuotta kestänyt itse petetyksi tulemista. Aloin "hyväksikäyttää" miehiä (todellisuudessa satutin vain itseäni) Jälkikäteen ajateltuna halusin kai kostaa raiskaajalleni.
Päätin miehen jonka halusin,ja yleensä sitten sainkin haluamani... Harrastin seksiä silloin kun MINUA huvitti.ja yleensä vaan muutaman kerran. Jonka jälkeen annoin miehelle kyytiä...mutta jätin aina suhteen miehen näkökulmasta katsottuna "saattaa olla vielä mahdollisuuksia" -tilaan. Halusin että miehet jää roikkumaan.Että tuntisin jokun haluavan minut... Mutta olin jo etsinyt uuden kohteen enkä palannut vanhaan. Saman tein ex-miehelleni joka kuvitteli että saamme suhteen kuntoon ja elämme onnellisina loppuun asti. Mikä oli tietysti nyt ajateltuna tuhoon tuomittua jo suhteen alusta asti. Jatkoin tätä miesten pyöritystä kunnes tunsin outoa tunnetta puhua jollekin ja päämäärän puutumista elämässäni. En tiennyt mihin suuntaan olin menossa. Mietin jopa exäni takaisin ottamista. Varasin ajan psykologille. Jostain syystä emme saaneet mitään keskustelu yhteyttä hänen kanssaan.Käynneistä ei ollut mitään apua. Hän kyseli lapsuuden traumoja, ja itse olisin halunnut huutaa naama punaisena: "Voi V:::,mut raiskattiin puoli vuotta sitten...mutta en kertonut kellekkään,saisinko jo nyt??".

Enpä huutanut. Olin niinkuin aina.Hymyilin herttaisesti ja totesin että "kylläpä tämä helpotti.Kiitos" Lopetin käynnit pariin kertaan. Ja päätin unohtaa kaikki "pahat" asiat.
Tapasin nykyisen mieheni. (hän oli ex-miehen parhaita ystäviä joten jollain tasolla jatkoin vielä kostamistani...tosin se loppui tähän) Hänen ansiostaan sain järkeä elämääni. Monet kerrat olisin halunnut itkien kertoa kaiken.Mutta en kertonut. Nimittäin,en ikinä itke. Ja olen aina vältellyt,lapsesta asti tilanteita joissa saattaisin itkeä.Vaikenin taas.
Vajaa kaksi vuotta oli kulunut tässä nykyisessä suhteessani. Elämään oli sinä aikana mahtunut monta surua ja huolta. Sukulaisten sairastumista,itselläni työttömyys jaksoja kaksi, rahahuolia ym. viimeinen niitti oli työ jota olin havitellut pitkään,ollut lähes varma voitostani, saanut kannustusta...ja sitten se vietiin nenän edestä,minua nöyryyttäen n.200 ihmisen edessä, sain kuulla olevani huonoin hakija tehtävään.. Olin laittanut itseni likoon 101%. Silloin itkin.Eikä siitä meinannut tulla loppua. Muistan tilanteen: istuin autossa,painoin pään polviin ja itkin.Ensimmäinen kokemus: Epätodellinen olotila. Tämä ei tapahtunut mulle.Mä en ole oikeesti tässä.
Meni pari viikoa. Olin junassa jolla olin kulkenut päivittäin jo 4vuotta. Tunsin omituista ahdistusta ja epävarmuutta.Se epätodellinen olotila palasi.PANIIKKI: seisoin liimautuneena junan oveen ULOSULOSULOS! pääsin ulos,olin varma että kuolen.Häpesin itseäni...Kohtaus alkoi n.5kertaa alusta. Haukoin happea. Nainen soitti ambulanssin. Ja viikon sisällä tästä diagnoosi selvisi: ahdistuneisuus. (ei sosiaalisten tilanteiden pelkoa) pitkittynyt stressi ym.saattanut puhkaista...blaa,blaa...
Kävin pari kuukautta psykiatrilla. "joo,ei mun elämässä mitään outoa ole tapahtunut. Varmaan toi työttömyys...ja opiskelu stressi.." kuulin sanovani.Olen ihan kunnossa joo. Toistelin.

n.3vko makasin kotona ja pelkäsin kaikkea ja elämää yleensä. Sain vihdoin lääkkeet, joita myös alussa pelkäsin...mutta onnekseni selvisin ilman sivuoireita. Parin viikon kuluttua olo alkoi parantua.Ainoa asia jota alussa kauhistuin;en tuntenut mitään. En iloa,vihaa,rakkautta,ikävää...en mitään. Olin vaan. Muutama kuukausi meni ja nyt lääkehoito alkaa olla lopussa. Olen asiakaspalvelualalla töissä... ja tunteet on palannut. Alan olla oma itseni. Ainoastaan yksi menneisyyden kauhu käy välillä mielessäni: olen alkanut uskotella itselleni ettei mitään pahaa elämässä koskaan tapahtunut. Vieläkin olen vaijennut raiskauksesta. Ehkä kehtaan jonain päivänä taas itkeä,ja kertoa jollekin mitä silloin tapahtui.Mutta voin nyt hyvin.
Olen mielestäni esimerkki siitä että paniikin voi oppia hallitsemaan (alle vuosi sairastumisesta) ahdistuksestakin selviää. Tuntuu että elän taas Kiitos niile jotka jaksoi lukea.

mikä on paniikki häiriö

kuka auttaa kun häiriö ollut 21 v.Alkoi kun isä kuoli ja nyt äiti kuoli ja 6 ystävää kuoli vuoden aikana

(Viestin lähettäjän nimi toimituksen tiedossa)



Muokattu 2 kertaa. Muokattu viimeksi 04/09/2011 10:59.

Hei kohtalotoverit! Tässä kerron oman tarinani, lapsesta asti olen ollut kova jännittämään ja arka. Lapsuudenkodissa isäni käytti alkoholia ja ongelmat syntyivät, vanhemmat erosivat, kun olin 10v. Koulussa minua satunnaisesti kiusattiin. Taisi siitä jäädä traumoja ja pelkotiloja myös. 15v jouduin leikkaukseen kystat, stressireaktio seurasi ja muutaman kuukauden jakso psykiatrisessa sairalahoidossa. Todettiin 15-20 vuoden aikana paniikkihäiriö, sosiaalistentilanteidenpelko ja ahdistushäiriö. Olen kamppailut opiskeluajat ja työssä reilu 10v erilaisten pelkotilojen kans. Lääkitys on ollut jo useamman vuoden mutta eivät lääkkeet tahdo auttaa. Sairaus on piinallinen ja rajoittaa elämää, mutta silti jaksettava.