joo että halusin vielä sanoa että kaikki yrittäkkää jaksaa vaikka tapahtuis mitä oikeesti se ei oo kivaa nähä surullisia ihmisiä kadullamäkin oon vasta 10v!!!!ja kuitenkin jaksoin toisen menetyksenTAIJA se mun enkun pentu peppi jäi pari viikkoo sitten auton alle se oli siis ihan niinkuin painajaista ensin eka kuolee ja sitte toinen!tuntuu etten enää jaksais elää!!!!haluisin kuolla!!!mutta äiti kyllä lupasi ostaa uuden noutajan tällä kertaa ja se lupasi pitää siitä huolta hyvin!!!

Olen lukenut paljon näitä kirjoituksia, ja jokasessa oon ruvennut itkemään..
Itselläni on kaksi koiraa, toinen niistä noin 3-vuotta. Tuo kolmevuotias on ensimmäinen koirani, koira, jota olin odottanut niin paljon.
Ajattelen aina, että koirani on elänyt jo suuren osan elämästään, vaikka nuorihan se viel on.. Mutta en voi ajatella, että koirani kuolisi pois, se on minulle kaikki kaikessa. Se lohduttaa aina, jos olen surullinen, elää iloissa..

Yksi täällä sanoi, että koira ei tajua, vaikka on koulussa masennusta / tms surua. Mutta kyllä se vain tuntee, tunteepa hyvinkin. Onneksi koirista jaa hyviä muistoja.

Nyt sitten kuitenkin olen päättänyt ottaa uuden ystävän. Olen selaillut paljon koirasivuja ja myytäviä koiria. Ensin ajattelin, etten voi muuta harkitakkaan, kun Ranskanbulldoggia, mutta menin Viipurin koirat sivuille ja mietin, että voisin sieltä pelastaa yhden haukun. Sieltä sitten löytyikin Sheltti-tyttö Sini, joka saapuu minulle huhtikuun aikana. Rakasta Miinaani on kova ikävä, suru ei ota laantuakseen, mutta toivon, että saan uuden vauvelin myötä hiukan ryhtiä elämääni. Voimia teille kaikille ihanille eläinten ystäville.

Sanni, isot halaukset sinulle ja yritä jaksaa. Vaikka surua on paljon et saa ajatella, että "haluat kuolla". Toivottavasti saat pian uuden haukun hellittäväksi Meillä ootellaan pojan kans innolla uutta tulokasta, poika on 14 v. ja rakastaa eläimiä myöskin. Tosin Miina pyörii edelleen koko ajan ajatuksissa, mutta suru on käytävä läpi.

Hei!
Eilen veimme ihanan karvapallomme Sukun ( synt. 2.5.1996) enkelipiikille. Hän ei ollut varsinaisesti sairas- huonosti kyllä jo liikkui, ei aina meinannut päästä makuulta ylös- mutta oli urhea pikku ystävä, ei näyttänyt millään tavalla, että olisi ollut kipuja. Lumella kävellessään jopa hypähteli, vaikka jalat olivatkin niin kömpelöt. Hyvin väsynyt hän oli ja ikään kuin olisi näyttänyt nukkumalla paljon, että haluaisi jo päästä äitinsäja sisarustensa luo. Mutta tämä hirveä ikävä ,suru ja kaipuu ja itku eivät kai lopu koskaan. Minua aivan ahdistaa ja tekee kipeää sydämestä, kun pikku Sukua ei enää ole tässä kotona mamman ilona.
Sateenkaarisillalle lähteminen oli kaunis, tyttäreni sylissä sai nukkua eikä Suku koko aikana edes ihmetellyt, mihin ollaan menossa ja missä ollaan. Varmaan hän tiesi, että nyt pääsee lepoon omiensa luo. Kertokaa, helpottaako tämä hirveä ikävä milloinkaan ja luultavasti ei, mutta kertokaa, voiko sen kanssa elää? Kiitos, jos joku vastaisi.

Hei Marja
Otan osaa suruunne.Tiedän sen ikävän, surun ja kaipuun, se on raskasta.
Minun Rakas Wilma hauveli sai sydän kohtauksen 010320011,ja tuska ja ikävä viiltää vieläkin sydäntäni.Suru muuuttaa muotoaan ajan kanssa, ja aika on pitkä ja raskas.
Minä voin sanoa omalta kohdaltani, etten jaksanut surua yksin.Yöt itkin ja päivät olivat täynnä ikävää, kun näin kadulla ihmisten kävelyttävän lemmikkejään, minut valtasi tuska.Minun oli tehtävä ratkaisu ja hankin itselleni uuden hauvelin, koska en olisi jaksanut yksin.Wilma on ajatuksissani usein, mutta tämä uusi hauveli antaa
lohdutusta, ja hänen kanssaan on niin paljon touhuamista, ettet aina ehdi Wilmaa ajattelemaan.Wilma on aina ja ikuisesti sydämmessäni, pakko elämän on jatkua eteenpäin, vaikka kuukausi oli minulle elämäni vaikeinta aikaa.Tämä uusi hauveli on valloittanut sydämmeni, olen onnellinen, että otin uuden hauvelin.Jaksamista ja voimia teille,ajatellaan vain, että meidän hauvamme ovat nyt siellä minne mekin kerran menemme.

Minä vein rakkaan koirani eläinlääkärille ja Danny lähti koirientaivaaseen 30.5.2011

Jos joku haluu kirjoitella minulle niin voi kirjoitella...

Tää ikävä on hirveetä

Hei!
Otan osaa suruusi,se on raskasta ja tuskaista.Oma Wilmani muutti taivaaseen 01.03.2011
Hänellä oli sydämenvajaa toiminta, ja ehti olla lääkityksellä yli puoli vuotta.
Wilma ei ehtinyt täyttämään 10 ikä vuottaan, hän oli hyvin rakas perhoskoira.
Nyt Wilma on kotona uurnassa, ja lähellä minua.Hän tulee olemaan aina sydämessäni ja ajatuksissani.
En pystynyt elämään yksin siinä surussa, Wilman pois lähdön jälkeen.

Ostin Espoosta kaksi vuotiaan perhoskoiran, Laku nimeltään.Hän joutui kodistaan pois koska heillä oli jo kaksi koiraa, ja kolmatta oli vaikeampi pitää, koska
eivät olleet sydänystäviä.
Laku ei ole vajaan kolmen kuukauden aikana ikävöinyt edellistä kotiaan, on niin hellyyden kipeä kiltti poika.
Eihän toinen hauveli täytä koskaan toisen paikkaa.On vaan hyväksyttävä se, ettei Wilma tule enää kotiin.

Ymmärrän hyvin sinua, rakkaan eläimen menetys on raskasta, ja vaikeaa, mutta kyllä siitä ajan kanssa toipuu, vaikka koville ottaa.
Aika on yksi asia, joka auttaa asiaa, suru helpottaa, mutta kuten aiemmin kirjoitin, sydämessä Wilma elää aina.

Yritetään vaan ajatella, että sinun Dannyn ja minun Wilma on hyvä olla, heillä
ei ole kipuja, leikkivät siellä taivaassa ja ovat onnellisia, vaikka meille
jäi suru ja ikävä.

Voimia sinulle, koeta jaksaa vaikka raskasta se on.

Terveisin Kaarina ja Laku

Meidän ihana Ferrari eli Veka- koiramme sai armopiikin 20.6.2011.
Ikävä ja suru on sanoinkuvaamattoman raskasta. Yritän vain etsiä syytä tähän epäoikeudenmukaisuuteen, vaikka ymmärrän kohtalon.
Vekan rotu oli Cotton ja ikä vasta 10 vuotta. Hoidetulla kotipihalla hän viihtyi ja nautti kesästä aina ja piti myös lumesta talvella. Jostain se oli saanut Lymen taudin eli bakteeria kantava punkki tai itikka oli purrut sitä arvion mukaan viime kesänä. Syyskuussa huomasimme sen väsymyksen ja se oli erityisen jäykkä ja nukkui vain kyljellään. Menimme heti lääkäriin ja saimme kyy-kuurin ja lääkkeet. Ja sen selkälihakset olivat jumissa ja saimme sille akupuntio-hoitoa 3 kk:n välein. Vekan jäykkään selkään se vaikuttikin ja auttoi häntä.
Viime joulukuusta lähtien hän sai kipu- ja rentoutuslääkitystä kuureittain ja keväällä jatkuvasti.
Ruokahalut hänellä säilyivät aina 30.5. asti, jolloin hän päätti olla syömättä. Kävimme vielä lääkärissä kesäkuussa ja lääkärin piikit virkistivät sen 2 päiväksi, jolloin se vielä söi ja leikkikin. Sitten se jälleen lakkasi syömästä.
Armopiikin anto-päivänä tutkittiin röntgenillä Veka ja hän oli ilman kasvaimia, mutta jalkojen nivelet olivat jäykistyneet. Yhdessä lääkärin kanssa tehtiin päätös Vekan parhaaksi ja hän sai nukkua. Nyt hän on koirien taivaassa ja voi lentää pilven reunalle katsomaan kodin touhuja.
Meille selvisi, että punkin pistosta tulevan punaisen rinkulan ilmestyttyä, pitää 24 tunnin sisällä saada kortisoni- ja antibiootti-kuuri. Se pätee myös ihmiselle. Vielä sen bakteerin levittäjä voi olla pieni hyttynen ja kärpänen.
Meidän Vekalla ei kyllä punkkia ole ollut kuin 4 vuotta sitten ja se saatiin pois. Veka kävi turkin hoidossa koira-hoitolassa säännöllisesti ja sen alusta pestiin kurailmoilla. Turkkia harjattiin. Siksi meilessämme on kohtalon epäoikeudenmukaisuus. Asialle ei enää voi mitään. Juhannuksen jälkeen maanantaina tulee viikko tapahtumasta. Koti tuntuu tyhjältä.
Lohtuna on että, Vekamme näki vielä kesän ja sai nauttia auringon paisteesta omalla pihalla. Se rakasti ihmisiä ja halusi aina olla samassa huoneessa kuin muutkin. Se katseli mielellään vanhoja kotimaisia leffoja TV:stä.
Meillä on kova ikävä ja se ryöpsähtää kyynelinä, huokauksina ja hiljaisuutena. Puhuminen on paras terapia ja keskustelujemme lisäksi, minun pitää kirjoittaa.

meidän rakas bordelcollie onni 10v sai viikko sitten jonkin kohtauksen huusi vinku hädissään ja tuupertui tuska on todella kova ja tietämättömyys mikä rakkaallemme tuli meillä kävi pe ei toivottuja ihmisiä päissään huutamassa jonka jälkeen koiramme tuli sänkyyn keskeemme ja tärisi ei ennen sänkyyn ole tullut la oli normaali leikki söi juoksenteli su oli väsynyt ja tämä kohtaus sattui ma klo 04 aikaan aamulla voiko olla siitä pe illan pelosta johtuvaa se kaikki kävi äkkiä ei ehditty lääkäriin vaikka 30min aikana päästiin oli menehtynyt ja suusta tuli punaista limaa autakaa jos jollain on tietoa la ajattelin kun oli ihan normaali että se tärinä oli jotain pelkoa tai ohimenevää siitä sitten 2pv niin jokin kohtaus ja kuolema ois syyskuussa täyttänyt 11v

Rakas westiemme Betsy (Pökö, Pössyli, Pössykkä, Pössy Pököpää) kuoli eilen. Muistan vieläkin sen hetken, kun Pökö juoksi innoissaan vierelläni kesällä 1997, seuraten minua kaikkialle. Olin tuolloin 7-vuotias. Koiramme oli ehkä maailman ahnein, mitä tuli ruokaan. Sillä oli pohjaton vatsa. Se oli myös todella iso westie-nartuksi (säkäkorkeus n.30cm), paino 9-10kg+. Isompi kuin suurin osa vastaantulleista uroksista jopa. Betsy oli erittäin energinen ja nuorekas, sitä luultiin monesti todella nuoreksi vielä 14-vuotiaanakin. Sen turkki oli erittäin hyvässä kunnossa, puhdas.

Luonteeltaan Pössykkä oli erittäin kiltti, itsepäinen myös. Betsy tuli aina tervehtimään häntä heiluen, kun joku saapui kotiin/tuli vieraita. Betsy oli lapsirakas koira, jonka hermot olivat rautaiset, vaikka joku sitä olisi ärsyttänyt, se ei välittänyt, vaan vaihtoi vain paikkaa. Se tuli aina lohduttamaan, jos jollakulla oli asiat vinossa. Se haukkui, jos talossa riideltiin tai joku käytti minkäänlaista fyysistä väkivaltaa toiseen. Betsy ei kirjaimellisesti tehnyt kärpäsellekään pahaa. Pössyli osasi nauttia elämän pienistä asioista.

Kuukausia ennen kuolemaansa Betsy oli uikuttanut tuntemattomasta syystä, mutta uikutus liittyi todennäköisesti viallisiin munuaisiin ja niiden aiheuttamiin kipuihin. Vain muutama päivä ennen kuolemaansa Betsyn tila muuttui radikaalista. Se oksenteli, ei suostunut syömään ja oli heikonoloinen. Tällöin koira oli äitini kaverin luona, äitini kanssa. Palatessaan kotiin näin omin silmin sen. Betsy raahautui keittiöön kupilleen juomaan vettä. Se seisoi siinä heikonoloisena, kunnes aivan yhtäkkiä sen tassut pettivät alta ja se jäi vain makaamaan, eikä noussut, ei edes yrittänyt. Katsoessani tuota näkyä minä, jo aikuinen mies, purskahdin itkuun. Itkin varmaan tunnin putkeen, mikä ei ollut tapaistani ollenkaan. Kannoin Betsyn tyynylle, makasin sen vieressä, silitin ja puhuin sille. Se oli niin väsynyt, niin väsynyt.

Seuraavana päivänä, kun tulin töistä kotiin, Betsy makasi olohuoneen lattialla. Silitin sitä, äitini oli lähdössä viemään sitä eläinlääkäriin tutkittavaksi. Itse lähdin kaverini kanssa ulos. Tuntien päästä palattuani kotiin huomasin siskoni itkevän sohvalla ja äitini istuvan nojatuolissa kyynelehtien. Betsy oli nukkunut pois, lopetettu. Tunsin kovan ikävän ja surun, mutta en itkenyt. Olin saanut jättää Betsylle hyvästit, olin kiitollinen siitä.

Kiitos, että sain tuntea sinut, Betsy! Olit maailman paras koira<3

P.S. Jätäthän muillekin koirille herkkuja siellä "koirien taivaassa"! :')

Ja vielä kerran: KIITOS<3 21.3.1997-28.6.2011

Hei,

Oli tosi lohdullista lukea viestisi koirasi kuolemasta. Minun koirani kuoli 1.7., ja ikää sillä oli 6 v. 10 kk. Koiralla oli nivel- ja lonkkaongelmia, joihin ei lääkkeet enää auttaneet, ja koiralla oli todella kovat kivut. Joudimme viemään eläinlääkärille, joka sitten päästi koiran kivuista. Surumme koko meidän perheessä on suunnaton. Itselläni on ihan fyysisiä kipuja ja oksettava olo. Tuntuu, etten pääse asian ylitse. Nyt kuin luin viestisi, helpotti, että asian yli voi päästä. Tämä antaa lohtua ja toivoa.

Voi teitä parkoja oikeasti jokaisessa kirjoituksessa itkin:'(

Hei Kaarina ja Laku
Kirjoituksesi lohdutti minua. Meiltä meni taivaaseen myös 10 vuotias Ferrari eli Feka eli Veikko eli Rakas. Siitä tulee nyt pian 3 viikkoa, mutta ikävä ja suru painaa mieltä. Odotamme tuhkan tuloa, joka viivästyy juhannuksen vuoksi.
Olemme miettineet uuden lemmikin hankkimista, mutta ajatus sen menettämisestä jälleen saa vielä miettimään.
Meillä oli taukoa koirasta ennen Ferrarin tuloa 9 vuotta. Nämä 9 vuottakaan ei saa pois pyyhittyä Mikko-koiramme muistoa, joka kuoli 1995.
Ferrari tuli meille 3 vuotiaana ja sai meidät ihastumaan itseensä ja oli meillä 7 vuotta.
Uskon, että aika parantaa ja kuten Ferrari säilyy meidän sydämissämme kuten edeltäjänsä.
Kiva, että Laku on saanut luotasi hyvän kodin.
Hyvää kesää teille ja onnellisuutta jokaisena vuoden aikana.

Olipa lohdullista löytää tällainen foorumi.
Olen surrut koiramme Lillyn kuolemaa 4 viikkoa, Lilly pääsi taivaaseen 15.8. Sillä oli kasvain jalassa ja jouduin tekemään lopettamispäätöksen, jota suren vieläkin.En tiennyt, että koiran kuolema ottaa näin koville.
Kiitos kaikille,jotka olette kertoneet surustanne. Se lohduttaa. Luulin, että olen ainoa, joka suree näin paljon koiraansa. Olimme vain kasvaneet niin läheisiksi näiden 13, 5 vuoden aikana, joimme kahvitkin yhdessä.
En pystynyt lukemaan kaikkia viestejä, kun kyyneleet sumensivat silmäni, mutta varmaan käyn ne läpi vielä, jotta ymmärrän suruani paremmin. Miksi ei puhuta enemmän surutyöstä, jonka kotieläimen kuolema aiheuttaa. Minä olin sihen täysin valmistautumaton ja sitten järkyttynyt, kun itkin niin pohjattomasti kaipaustani.
Lilly vei palan sydämestäni mukanaan.

Hei.

Rakas karjalankarhukoirani lopetettiin 22. päivä kasvainten takia 10-vuotiaana. Itse olin mukana, pysyin vierellä koko ajan, viimeiseen hengenvetoon asti. Juuri ennen kuolemaansa rakkaani heilautti häntäänsä minulle kuin hyvästiksi...

Olen itkenyt valehtelematta kaksi päivää ja tänäkin aamuna on tullut jo itkettyä. Miten kauan täytyy kestää tätä kuristavaa ikävää? Onko minkäänlaista toivoa siitä, että jälleennäkeminen olisi edessä?
Tuntuu musertavalta ajatella, että en enää ikinä, en KOSKAAN saa silittää rakkaan Pörrini turkkia, en kuunnella sen hirvihaukkua enkä lähteä sen kanssa lenkille. Ikinä enää se ei heiluta minulle häntäänsä eikä nuole kasvojani. Miten tällaisten ajatusten keskeltä pääsee vielä nousemaan normaaliin elämään? Ja onko todella normaalia ikävöidä koiraa näin jumalattoman paljon? Itse olen 22-vuotias nainen ja harrastan metsästystä. Pörri oli aina mukanani metsäreissuilla ja koimme ihania hetkiä. Se oli luotettava ystävä ja nyt se on poissa.

Olen miettinyt ja miettinyt, teinkö sittenkään oikein viedessäni sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Vaikka eläinlääkäri kokeili kasvaimia ja totesi, että ne ovat jo varmasti muodostaneet etäpesäkkeitä, epäilen silti. Toivon yli kaiken, että rakkaallani on nyt parempi, missä se sitten ikinä onkaan. Kaipaan Pörriä suunnattomasti!! Hautasin sen mukana suuren osan sydäntäni.

Ihanaa, että on olemassa tällainen foorumi. Teidän viesteistänne sain todella paljon lohtua. Vertaistuki on aina hyväksi.

Hei,rakas Keiju!
Onpa sinulla raskasta. Minuakin itkettää, kun luin kirjoituksesi Pörristäsi. Ymmärrän sinua,oman pikkukaverini kuolemasta on reilu kuukausi. Mietin samoja asioita, siis onko normaalia itkeä näin paljon ja aina vain. Ja jos en itke lähes päivittäin, niin voin tosi huonosti. En tiedä milloin helpottaa.
Lillyläkin oli kasvaimia ja se jouduttiin lopettamaan. Päätöksen tein minä ja kaduin sitä hetimmiten. En siis tosiaankaan arvannut, että tästä tulee tällainen kipu ja suru. Olen jutellut joidenkin ikääntyneiden ystävieni kanssa, joiden aviopuolisot ovat kuolleet. He sanovat, että ovat itkeneet koiraansa enemmän kuin miestään. Jotenkin vaikea ymmärtää, mutta olen tullut siihen tulokseen, että eläimet ovat meille jonkinlaisia lapsia.Käyn Lillyn haudalla aina, kun ehdin ja itken vuolaasti ja syvältä sydämestäni. Olen rukoillut lohdutusta ja sainkin katsottavaksi tallenteen, jossa mies näki koiransa ja apinansa taivaassa. Tyttäreni näki unen, jossa meidän rakas Lilly puppelimme pomppi taivaassa. Uskon, että näen tuon lemmikkini taivaan kodissa. Joku kirjoitti kauniisti, että ihmisille rakkaat eläimet pääsevät taivaaseen. Kunhan vain pidämme huolen, että pääsemme itse sinne. Tämä on minun lohtuni.

Sinä et kyllä tiedä mistään yhtään mitään.Olet varmaan tosi nuori tai tosi tyhmä.
Koira voi olla ihmisen paras ystävä kuten se oli minulle ja monille muillekin.
En ole kenenkään ihmisen poismenoa itkenyt ja surrut niin paljon kuin oman koirani.
Ihan sääliksi käy kuinka voikin olla noin tyhmiä ihmisiä.

Sinun täytyy olla tosi tyhmä kun ajattelet noin.
koira voi olla ihmisen parhain ystävä niinkuin se oli minulle.
en ole ihmisten takia itkenyt ja surrut niinkuin koirani vuoksi.
Oikein sääliksi käy tuommoinen tyhmyys...

Hei Keiju!
Nyt kun Lillyn poismenosta on puolitoista kuukautta, koen pientä helpotusta. Tosin itken vieläkin ikävää päivittäin. Haluan lohduttaa sinua, että kyllä sinuakin vielä helpottaa, mutta nyt on surun aika. Lue vaikka joku kirja surusta, niin ymmärrät itseäsi paremmin. Käy metsässä tutuilla paikoilla, joissa olitte Pörrin kanssa ja huuda ikäväsi metsään. Muisto rakkaasta Pörristäsi säilyy aina sydämessäsi. Ikävä muuttuu pikkuhiljaa kiitollisuudeksi, että sait olla luotettavan ja reippaan metsästyskaverin ystävä. Varmasti Pörrille oli parasta päästä kokemasta kasvainten tuoma kipu, teit ihan oikein, kun veit Pörrin lopetettavaksi. Nyt Pörri on uusilla ihanilla "metsästysmailla". Kiva, kun se heilautti sinulle häntää lähtiessään, sillä on nyt asiat hyvin.
Sinä voit katsella kuvia uusista pikkuhaukuista, olet vielä nuori ja voit saada kivan uuden ystävän, jonka kanssa pääset jälleen metsälle. Kukaan ei korvaa Pörriäsi, mutta voit saada uuden koiraystävän.
Kyllä sinä selviät. Puhu surustasi sellaiselle, joka ymmärtää ikävää koiran kuoleman jälkeen. Voimia sinulle!

Mun kaverin koira kuoli vähän aikaa sitten. Miten mä voin auttaa sitä pääsemään yli siitä?

Se esittää urheeta, vaikka tiedän että sen tuska on ihan kauheeta. Se sanoo itsekin ettei siitä tule enää koskaan kokonaista ihmistä. Eikä mustakaan tule, ennenkun se oppii taas elämään kunnolla.

Se sano että mä autan sitä jatkamaan elämistä, muuten se ois kuulemma ihan ranteet auki -meiningillä. Mä tiedän että sen elämän jatkaminen vie aikaa, ja että nyt on ehkä pahin jakso menossa, mutta mä uskon että kun tulee kevät se voi jo paremmin.

Mä olen kirjoittanut sille paljon runoja, laulujen säkeistöä, ja sanon että oon aina sen tukena ja tavoitettavissa yhden soiton/tekstarin/kilsan päässä.
Ehkä mä en pysty tekemään enempää, kun olemaan sille läsnä,
mutta ehkä vielä joskus sen alaspäin kääntynyt suu nouseekin hymyyn,
ja ehkä sen itkuisista silmistä paistaakin elämänhalu. Ehkä.

Mutta toivotaan parasta, ja mä uskon että aika parantaa.

Olen kulkenut ihanan Bichon friseni kanssa 14 vuotta. Koirani on kaikinpuolin vielä pirteä, mutta vanhuuden merkkejä on jo näkyvissä esim. näkökyky heikentynyt. Koirani on kasvanut kanssani. Sain hänet kun olin 3. luokalla ja nyt olen jo nuori nainen.

Lueskellessani näitä viestejä, kuinka ihmiset ovat menettäneet rakkaan ystävän ja perheen jäsenen, niin en voinut olla itkemättä. Kuinka pelkään ajattella päivää, kun joudun luopumaan omasta elämänkumppanistani ja saattamaan hänet viimeiselle matkalle. Vaikka näimme heidät vielä joskus, niin emme tässä elämässä. Tämä asia juolahtaa aina välillä mieleeni ja en ole voinut silloin pidätellä kyyneliä. Vaikka minulla on vielä koirani, niin tuleva pelottaa.

Kuinka alan arvostamaan näitä hetkiä, jotka saamme olla vielä yhdessä. Vaikka niitä ei ole enää paljoa jäljellä. Hän on ensimmäinen koirani, joten hän pitää erityistä paikkaa aina sydemässeni.

Pakko mennä antamaan tämän jälkeen koiralleni lämmin halaus.

Voimia kaikille koiransa menettäneille.

Hei, Mariette!
Ihanaa, kun saat olla vielä Bichon frisesi kanssa! Kyllä oman rakkaan Bichon friseni, Lillyn lähtö tästä ajasta vei mut sellaiseen ikävän maailmaan, jota ei ymmärrä kuin sellainen, joka on menettänyt oman rakkaan vierelläkulkijakoiransa.
On nin tyhjää, kun Lilly ei ole huolehtimassa mun ulkoilusta, kahvihetkistä ja nukkumaan menosta ja niin monesta muusta.
On vain niin ikävä. Tuskallinen ikävä. On kulunut 2kk.
Vaikka elämässä on paljon hyviä asioita, suru on suuri.
Iloa sinulle, Mariette, ja paljon hyviä hetkiä vielä pehmoturkkisi kanssa!

Käytiin eilen lopettamassa mun rakas luppakorva. Se oli Rottweiler nimeltään Veera, joka oli vain 2 kuukautta mua nuorempi, eli olen elänyt vauvasta asti sen kanssa. Se kuoli 14-vuotiaana, olin sitä ulkoiluttamassa pitkällä lenkillä, ja paluumatkalla kotiin sen takapää alkoi vajoamaan maahan, jalat olivat jotenkin lysyssä, ja se käveli vinoittain ja ihan miten sattui. Jälkeenpäin olen miettinyt, että entä jos olisin käyttänyt sen lyhyemmällä lenkillä, niin se olisi saanut vielä armonaikaa? ja jos en olisi hoputtanut ja hihnaa nykinyt, niin olisiko se vielä täällä? kertokaa minulle, syytänkö itseäni aivan suotta? No, jokatapauksessa sitten sitä lähdettiin viemään eläinlääkärille, siellä ne anto kaks vaihtoehtoa : opiaattilääkitys tai ikiuni. Valitsimme hetkeäkään epäilemättä piikin, koska emme halunneet rakkaamme elävän viimeisiä hetkiään lääkepöllyissä (sillä oli jo -kipulääkekuuri, mutta ei vahva). Olin varannut sille namiluun mukaan vastaanotolle, jotenkin tiesin että tämä nyt on luppakorvan viimeinen matka. Siinä se herkkuja söi, ja lopulta vaipui syvään uneen, me vierellä vuolaasti itkien. Sitten laittoivat siihen suuren määrän elintoimintoja lamauttavaa lääkettä, joiden avulla se kivuttomasti tuudittui parempaan paikkaan. Oli hirveätä jättää se toimenpidehuoneeseen yksinään makaamaan, olisin maannut sen vieressä vaikka omaan kuolemaan asti. Sinne se meidän rakas kumppanimme jäi, viettäen viimeiset hetkensäkin onnellisesti rakastavien ihmisten seurassa. En ikinä pääse yli surusta, mutta hieman helpottaa tieto siitä, että tämä oli oikea aika ja valinta koiran kannalta, ennenkuin sille olisi tullut mitään kauheita kipuja. Se eli hyvän, onnellisen, ja rakkauden täyttämän elämän. Veera oli, ja aina tulee olemaan, minun paras ystäväni. Hyvästi Veera, olen varma että tapaamme vielä, ajan lopussa. Olen päättänyt, että haluan tulla haudatuksi samaan paikkaan Veeran tuhkien kanssa. Lepää rauhassa Veera-kulta <3

Kylläpä sinä Mikael osasit kirjoittaa kauniisti Veera-ystävästäsi. Pyydät kertomaan syytätkö itseäsi suotta. Kyllä. En usko, että mikään olisi auttanut tuossa tilanteessa. Veeran oli nyt aika lähteä, sehän eli pitkän hyvän elämän sinun ja perheesi kanssa. Moni ei osaa surra, jolloin suru muuttuu möykyksi sisällä. Anna itkun tulla, kyllä se aikanaan vähenee, mutta ei ehkä lopu koskaan kokonaan. Niin se on, kun menettää itselleen jotain hyvin arvokasta. Puhukaa Veerasta perheessä ja sinä voi kirjoittaa surustasi kirjan. Se voi olla apuna joskus toiselle surevalle. Minä en olisi ikinä uskonut, miten paljon kaipaan loppukesällä menettämääni koiraystävää. Itken vielä lähes päivittäin, niin moni asia muistuttaa koirastani. Elimme yhdessä yli 13v. Voimia sinulle!!

Nyt on kaksi päivää siitä kun meidän rakas kultainennoutaja Vilma jouduttiin lopettamaan.Vilmalle ilmestyi vatsan seutuville iso kyhmy.joka kasvoi vain.Syksyllä
kävimme lääkärissä,jossa kyhmy poistettiin.Kyhmy todettiin pahanlaatuiseksi ja röngen kuvissa paljastui sen levinneen keuhkoihin.Ennen leikkausta Vilmalla oli köhimistä.Leikkauksen jälkeen näytti Vilman vointi kohenevan.Lääkityksenä aloitettiin tabletti muotoisena kortisoni lääkitys.Pikkuhiljaa Vilman ylös nouseminen tuotti vaikeuksia.Viime parina päivänä jouduimme auttamaan ylös,koska takajat eivät kantaneet,eikä ruoka enää maistunut.Näytti siltä että Vilma valmis lähtemään tästä elämästä pois.Aloimme silloin jättää Vilmalle hyvästejä itse kuki tahollaan.Vilma ollut aina leikisä ja iloinen.Pienestä tytöstä saakka ollut minun paras lenkkikaveri.Nuorena juoksi aina eteiseen valmiiksi,kun näki kenkiä jalkaan jonkun laittavan.Veimme vilman eläinlääkärille,vilma oli koko matkan minun sylissä
ja hyvin rauhallinen kuin tietäen mikä odottaa.Lääkärillä vilma sai ensin unilääkettä ja kohta lopullisen lääkityksen.Vilma nukkui rauhallisesti pois.
Tiedämme nyt että Vilmalla on hyvä olla.Se helpotaa suurta surua kovasti.
Nyt toinen päivä Rakkaamme kuolemasta,mutta olo vielä ahdistava ajoittain.Eilen katsoimme kuvia Vilmasta a laitomme pari kuvaa pöydälle kynttilän viereen joka paloin Vilman muistolle.Eilen kun käytin meidän toista koiraa Ricoa ulkona katsoin automaattisesti taakse päin ja odotin Vilman tulevan perässä.
Suru on kova,mutta kirjoittaminen ja asiasta puhuminen helpottaa.Muistot pysyvät aina ja kultaantuvat vuosien saatossa.Vilma oli melkein 15-v.

Rakas koirani lopetettiin 2 päivää sitten 11,5 vuotiaana. Olimme jo noin kuukauden tiennyt ettei kaikki ollut kohdallaan, ja monen eläinlääkärireissun jälkeen teimme päätöksen että nyt on sen aika päästä koirien taivaaseen.
Aamulla lähdin koirani kanssa (joka oli kaikesta huolimatta pirteä) ystäväni luokse, leikkimään viimeistä kertaa koirani parhaan koirakaverin kanssa. Kun koirat puuhastelivat ystäväni lohdutti minua, sillä olin jo aloittanut aamuni silmäni avattuani itkemällä, kun tiestin että päivällä ei minun koiraani enää olisi. Tunninmittaisten koiratreffien jälkeen menimme äitini luokse, missä koirani siis asui, mistä itse olin muuttanut vuosi sitten pois aloitettuani opiskelut. Siellä annoin koiralleni raakaa jauhelihaa ja lihapullia, ruokaahan se rakasti yli kaikkea, ja silitin sitä sohvalla vieressäni kunnes eläinlääkäri tuli meille kotiin.
Koirani oli niin rauhallinen kun se makasi olohuoneen matolla ja lääkäri antoi sille rauhoittavan piikin, ihan kuin se olisi tiennyt mitä tulee tapahtumaan, ja sen rauhallisuuden takia luulen että se myös halusi lähteä pois tästä kivuliaasta maailmasta ikuiseen uneen ilman mitään tuskaa. Tavallaan tunsin että se yhtyi minun ja äitini päätökseen lopettaa sen tuskat nyt.
Eläinlääkäri antoi sille viimeisen piikin ja hyvästeltyämme sen kannoin sen eläinlääkärin kanssa hänen autoon että koiruli pääsisi tuhkattavaksi.

Olen kokenut paljon surua, mutta en mitään näin raskasta ennen. En olisi koskaan pystynyt edes kuvittelemaan miten paljon se sattuu, menettää niin uskollinen ja rakas lemmikki ja perheenjäsen.

Siitä on vain 2 päivää, ja tuska on yhtä voimakas vielä, mutta toivon sen laantuvan pian, sillä en kestä tätä oloa. Tyhjyys mikä vallitsee, vaikka en viimeisen vuoden asunutkaan koirani kanssa (vaikka pari kertaa viikossa tuli äidin ja koiran luona käytyä)on niin sanoinkuvaamattoman suuri. Se että tiedän etten enää ikinä näe sitä, se että sitä ei ole enää olemassa, tuntuu kuin puolet minusta olisi hävinnyt. Sydämeen sattuu kun itken sitä, ja joo, huonoa omatuntoa potee nyt ihan kaikesta. Olisi pitänyt olla enemmän sen kanssa, olisi ehkä pitänyt tehdä se päätös jo aiemmin että se ei olisi turhaan kärsinyt, ei olisi pitänyt suuttua sille silloin kerran kun se oli ihan mahdoton jne jne.

Onneksi minulla on paljon ystäviä, ja he ovat tukeneet minua paljon, mutta ei kukaan voi ymmärtää ellei itse ole menettänyt koiraa. Puolet elämästäni elin koirani kanssa, se on osa minua, enkä osaa olla ilman sitä.

Luettuani näitä kertomuksia täällä (pitkin yötä, kun ei voi itkeä ja nukkua samaan aikaan) olo on vähän helpottunut. Loppujen lopuksi tiedän että koirani tiesi miten me rakastamme sitä, ja kyllä me pidimme siitä hyvää huolta, ja tiedän että se rakasti meitä yli kaiken, ja että tämä on elämänkiertokulkua ja se ei olisi voinut "kauniimmin" ja rauhallisemmin kuolla näissä olosuhteissa.

En tiedä mitä haluan sanoa, muuta kuin että mikään ei sitä ikinä korvaa, ei toinen koira, ei mikään. Eikä pidäkkään. Tulen aina kantamaan siitä kuvia mukanani, ja toivon että sillä on nyt hyvä olla. Joku päivä näen sen taas. Yritän olla itkemättä, ei se haluaisi nähdä minua näin surullisena.

Niiiiiiiiiin rakas eläin, otus, perheenjäsen. 5.4.2000-8.2.2012
Ikävä on suunnaton mutta olen valmis tuntemaan näin kivuliaita tunteita kun tiedän että sen ei tarvitse kärsiä.

Lilli



Muokattu 1 kertaa. Muokattu viimeksi 02/10/2012 07:21.

Rakas koirani parsonrussellinterrieri Dixi nukutettiin 8.2.2012.

Jo joulun aikoihin se oli aika väsynyt ja nukkui paljon. Leikitkään ei enää kovasti kiinnostaneet. Sitten tänä vuonna tammikuun alussa alkoi toisesta sieraimesta vuotamaan verta. Dixi kuvattiin eläilääkärissä ja hän epäili kasvainta. Mitään ei kuitenkaan voitu tehdä, koska tuollaista ei voi leikata, kun on kuonossa. Ja Dixi oli silloin jo 14 v 9 kk.

Kolmessa viikossa kunto romahti niin että lopulta ei syönyt enää juuri mitään, vettä kuitenkin joi. Kipuja ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Nukkui vain hirveän paljon. Sitten 7.2. aamulla, kun Dixi heräsi ja lähti kävelemään, niin törmäili vain seiniin ja nurkkiin ja jalatkin horjahtelivat. Se päivä sitten meni siinä ja soitin eläinlääkärille ja varasin ajan varmuuden vuoksi. Koko yön Dixi nukkui niin rauhallisesti, että välillä tarkistin, että hengittääkö se enää. Toivoin koko ajan, että jos se olisi aamulla parempi, mutta sama törmäily jatkui. Se ei osannut enää suunnistaa eteenpäin.

Sain pitää Dixin sylissäni, kun rauhoituspiikki laitettiin ja jo ennen sitä, Dixi nukkui muutenkin ihan rauhallisesti. Eläinlääkäri oli tosi ihana ja antoi minun hyvästellä rauhassa Dixin. Sen jälkeen onkin ollut sitten kauhea ikävä. Tänään laittelin Dixin vanhoja leluja pois ja itkin ja itkin. Oi voi, tuo ikävä on sanoinkuvaamaton. Mutta tämä oli paras ratkaisu pikku parsonille. Lepää rauhassa rakas Dixi.

Huomenna pitää hakea Dixin tuhkat eläinlääkäriltä ja kesällä hautaamme Dixin
Tavivaaran eläintenhautausmaalle.

Valon päivänä (3.2.2012) sammui valo maltankoiramme Romeon silmistä. Ystävänpäivänä olisi tullut 13 vuotta täyteen.Onneksi olin kotona ja sain pitää "poikani" sylissäni pää sydäntäni vasten ja "laulaa" lähtölaulun, jossa kehuin mammanpoikaani.Tukahtuneita sanoja ja kiitokset siitä, että se oli ollut kanssamme.(Olin lukenut,että ihmisillä säilyy kuoleman hetkellä kuuloaisti viimeiseen asti.) Onneksi lähtö tapahtui nopeasti/ kotona, vaikka olin jo varautunut tilaamaan ajan eläinlääkärille. Luopumisen - tuskan & surun pystyi purkamaan yksin ollessaan vapaasti suurena huutona ja itkuna ulos. Uskon, että Romeo on yhä vierelläni koska saan "merkkejä" siitä. Silloin, kun Romeo kuoli T-paitani selkämykseen - lapaluiden kohdalle oli päätynyt pieni valkoinen sulka. Siis T-paidan pieniin! kudoksiin oli pujoteltu kolmen neuloksen verran sulkaa. Käydessäni eilen kirpparilla ja siellä villasukkakorilla löysin violetit sukat, joihin oli myös pujoteltu pieni valkea sulka. Noin viikko sitten tunsin tutun tuoksun sieraimissani. Ihmettelin tuoksua, koska sille ei löytynyt selitystä eikä kohdetta. Sitten "näin" mummoni nuorempana vihreällä niityllä ja sain tietää hänen huolehtivan Roomeosta... Vieläkin kaupassa käydessäni mieleeni tulee ajatus siitä, että onkohan Romeolla vielä ruokapurkkeja kaapissa....Olen kirjoittanut tätä itkien jo yli tunnin verran.En voi/halua uutta koiraa, koska tämäkin luopuminen on ollut kova paikka.

Cockerurokseni, 6-vuotias Nuffe jouduttiin lopettamaan kaksi päivää sitten takaraajojen halvaantumisen vuoksi. Kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin koira juoksee hulluna ilosta, kun on tultu maalle ja lähtee riemuissaan vielä autoakin takaa-ajamaan. Aluksi emme huomanneet mitään erikoista, illemmalla liike oli vähän kankeaa, aamulla takaraajat halvaantuneet täysin. Äkkiä eläinlääkäriin, mutta koko Etelä-Suomesta ei ollut lauantaipäivänä saatavilla apua, joten ei auttanut muu kuin lopetuspiikki. Diagnoosi jäi epäselväksi. Tuska on ollut mahdoton, lähes kestämätön. Miksi annoimme sen juosta? Joutuiko se auton töytäisemäksi? Miksi emme osanneet kasvattaa siitä tottelevaisempaa? Tällaisia tässä pohdin ja syyttelen itseäni. Koira parhaassa iässään.Mitä teen nyt kun tulen töistä? Ei ole kaveri vastaanottamassa ja lenkille viemässä. Onko kellään kokemusta vastaavasta?