Olemme tänään haudanneet suloisen 12 vuotiaan koiramme meillä aiemmin olleiden kahden koiran viereen. Vaikka itkettää lähes koko ajan ja ikävä on sanoin kuvaamaton, yritän ajatella, miten hyvä elämä koirallamme oli perheessämme, miten paljon se antoi elämäämme iloa, miten monta vuotta sentään saimme nauttia sen seurasta ja onneksi sillä ei nyt ole kipuja. Näitä samoja ajatuksia ajattelin silloinkin 12 vuotta sitten kun edellinen koiramme (15 v.) kuoli. Kun suree menetyksen pohjia myöten eikä edes yritä leikkiä reipasta, pääsee tästä yli. Mutta tätä ei voi ylittää, ei alittaa, ei kiertää vaan tästä pahasta on vaan mentävä läpi.

Toivon mukaan Sinä itse jo voit paremmin!

Tänä aamuna, kauniin kesäpäivän valjetessa 7,5 vuotias colliepoikamme nukkui pois isäntänsä käsivarsille. Hän oli sairastunut keväällä verisyöpään ja hoito aloitettiin. Lääkkeet eivät kuitenkaan tehonneet ja koiramme alkoi väsyä. Vielä neljä päivää sitten heiteltiin frispietä, joka oli hänen rakkain harrastuksensa. Ikävä on suuri, mutta uskon että vielä me tavataan, siellä jossain. Tässä kirjoittelen ja kuuntelen ulkoa tulevaa lintujen laulua ja katselen puiden lomasta kurkkivia auringonsäteitä,kauniimpaa hetkeä ei olisi voinut olla kun rakkaamme nukkui. Kohta lähdemme viimeiselle yhteiselle ajelulle kohti maapaikkaa, paikkaa jota koiramme rakasti. Me rakastimme häntä yli kaiken ja uskon että hän myös meitä, pelastihan hän isäntänsäkin hakemalla (haukkumalla) apua sairaskohtauksen sattuessa, siitäkin olen ikuiseti kiitollinen. Hassutassu, olet aina luonamme, aina.

tänään koiramme kuoli syöpään.. hänellä oli hengitysvaikeuksia aamulla..ja päivällä jouduttiin viedä piikille, selvisi että oli kasvain, eikä voitu tehdä mitään...nauttikaa vielä kun voitte , ja olkaa koiranne kanssa mahdollisimman paljon, sillä koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä

Koirani puri minua vuosi sitten yht äkkiä yöllä kun olin nukkumassa.Taistelin sen kanssa puoli tuntia,en saanut otetta mistään kun ei ollut pantaa.Oma Rakas Kultainen noutaja sekosi!Olen joutunut useaan leikkaukseen sen jälkeen ja suru koiran lopettamisesta on ollut suuri.Joku on sanonut että haloo,ajattele mitä se teki sulle mutta ei se mene niin.En vieläkään ole vihainen koiralleni vaan ikävöin sitä. Luulen että koiralla oli joku paha
olo ja sen oli pakko purkaa se minuun.Tänään tuntuu taas etten jaksa.Mulla on ikävä.Kun ei ollut sanoja ja lopettamis päätös oli minun tehtävissä.Jos koira
osaisi puhua mitä se olisi minulle sanonut???Vasta n.puolen tunnin kuluttua sain käden alaleukaan ja koira rauhottui.Silloin tuli myös ambulanssi ja poliisit jotka lapset soittivat.Molemmat kädet oli revityt.Sormesta hermot,jänteet poikki ja tosiaan odotan taas leikkaukseen pääsyä.
Olen käynyt psyk.vastaanotolla puhumassa hyökkäyksestä+muut perheen jäsenet.Ja turha sanoa et miks ei lapset lyöny sitä koiraa.Tuleppa itse tilanteeseen jossa koira hyökkää nukkuvan päälle,ensin et tajua mitä tapahtuu ja sitten huomaat että koira on "hullu".Olen kuitenkin tänä päivänä kiitolinen että se tapahtui minulle ja että olen hengissä.
Näin meillä.Mukavaa syksyä kaikille ikävästä huolimatta

Vaikka tänne ei ole tullutkaan viestejä viime aikoina, ajattelin kuitenkin laittaa jotain. Kun sain itse kuitenkin lohtua täältä.
Koirani lopetettiin toissa päivänä. Ja en pystynyt nukkumaan seuraavana yönä ollenkaan. Kuolema oli liian vieras tapahtuma, ja tapaihtui eläinlääkäriasemalla.
Halusin vaan kirjoittaa ahdistuksesta, mikä tästä voi tulla.
Se ei tarkoita, että olet tullut hulluksi.Ei vaan pysty hyväksymään asiaa.
Siitä, että se menee ohi. Ja tulee sitten kova ikävä. Ja pitää itkeä.
Ja tulee paljon hyviä muistoja mieleen.

Kaunis 6,5 vuotias persialaiskissamme jouduttuniin nukuttamaan ikiuneen pe 13.10. Koko viikonlopun olen itkenyt , haistellut Viivin lempipaikkoja, katsellut kuvia..itkenyt. Tuska on sanoin kuvaamaton, suruprosessi vasta aluillaan. Viivi sairasti paljon, viimeisinä vuosinaan munuaisiansa, perjantaina kun rakkaamme oli ollut syömättä pari päivää(tosin aikaisemminkin oli paastopäiviä) eikä enää jaksanut paljon liikkua, kuvauksissa löytyi kasvain surkastuneen munuaisen vierestä. Viivi nukahti ikiuneen ja lähti sateenkaarisillalle sylissäni rauhallisesti nukkuen, kyyneleet valuivat koko ajan, silitin sen pehmeätä turkkia, päätä ja tunsin kuinka paino laskeutui hänen muuten niin pieneen ruumiiseensa..Viivi rakas esikoiskissamme oli poissa..suru ja ikävä on suurta, töihin en mene, onneksi töissä ymmärtävät..

Rakas 11,5-vuotias tiibetinspanielimme laskettiin haudan lepoon toukokuun alussa. Hautasimme hänet kahden ruusupensaan väliin, paikkaan pihassamme joka oli myös hänelle itselleen mieleinen. Ikävä on edelleen suunnaton vaikka asian kanssa on jotenkuten oppinut elämään tässä 5 kuukauden aikana, mutta suru ei vain millään tunnu menevän pois. Koirulimme oli kuitenkin viimeiset elinkuukautensa huonossa kunnossa, ja lopulta jouduin sen päätöksen tekemään että päästetään hänet kivuistaan..Olin mukana eläinlääkärissä kun rakkaamme sai viimeisen piikin, voi luoja kun se oli kamalaa. Haluan uskoa, että kohtaamme vielä joskus. Sitten leikitään taas yhdessä ja saan silittää turkkiasi, katsoa ihaniin nappisilmiisi ja tietää, ettet mene enää koskaan pois <3 Aina Killeä muistaen ja ikävöiden, kiitos hänelle kaikista vuosista ja muistoista..(

Pakko saada avautua jossain, anteeksi vaan. Hommattiin 8-10 vuotta sitten sekarotunen suomen pystykorva, ja tänään se on poissa. Se löytyi vaan kopin takaanta tuskissaan vinkumasta, se näytti väsyneeltä ja sen silmät "haki jotain". Vietiin se sitten eläinlääkärille ja se lopetti koiramme. Lääkäri sanoi, että joko se sai epilepsiakohtauksen, tai aivoista on katkennut verisuoni. Kamalinta asiassa on se, etten pitkään aikaan vienyt koiraa lenkille, leikkinyt sen kanssa tai muuta. Muistan sen kun eilisen, kun tuo löytökoira tuotiin meille eläinsuojeluyhdistykseltä. Muistan kun eilisen miten syötettiin sille mansikka jäätelöä kun se oli pieni. Poden vakavaa syyllisyyden tunnetta, miksen koskaan ollut sen kanssa.
miten se rakastikaan kaulapantaa, ja sitä ei sillä silti pidetty. Miksen ikinä pukenut sille sitä sen todella rakastamaa pantaa, ja käynyt sen kanssa lenkillä. Se on todella vaikeaa laittaa koira makuupussiin käärittynä sen hautaan, ja lapioida sitä hiekkaa sen päälle. Se on niin rankka tunne, että se lapiollinen hiekkaa tuntui 200 kilon painoiselta. Ahdistus on suuri edelleen sitä ajatellessa. Nyt koira makaa kahden koivun välissä, pää häkkiin päin suunnattuna. Ainut mitä sain enää tehdä, oli pukea se panta viimeisen kerran koiran kaulalle, ja sanoa hyvästit. Hyviä muistoja ei ole paljoa, mutta sitäkin kalliimpia. Miten voi koiran kuolema ottaa näin koville, veikkei se edes kuulunut jokapäiväiseen elämään, saatikka joka kuukautiseen elämään.

Vaikeaa on myös, kun ei voi osoittaa tunteitaan. Isä on metsästäjä enkä "voi" surra koiraa, sehän olisi mulle aivan liian noloa, aikapoika sentään.

Ne ymmärtävät joiden koira on kuollut taikka sitten jouduttu lopettamaan... Joitain harmittaa enemmän, joitain vähemmän. Mutta sitä ei kannata koko loppuelämää jäädä suremaan.

Ihana 13 ja puoli vuotias welsh corgin ja perhoskoiran sekoituksemme lopetettiin tänään. Koen itse päätöksestä hirveää syyllisyyttä. Hänellä oli jo todella iso kasvain jota ei niin vanhalta koiralta enää kannattanut leikata ja se oli viimein levinnyt keuhkoihinkin asti. Susa oli koko viikon varsinkin öisin hengittänyt raskaasti ja kirkaisi kivusta eräänä yönä. Lääkäri olisi voinut tarjota vielä kortisonihoitoa, mutta kertoi että ei sekään kuitenkaan kuin pidentäisi loppua ehkä muutaman päivän, tai maksimissaan kuukauden, ja että sitten tilanne voisi huonontoa nopeasti hyvin rajusti. Päätimme siis päästää Susan kivuistaan sitten jo siinä. Hankalaksi tilanteen teki vielä se, että Susalla on vielä aivan virkeä sisar, Sindy, jolla tosin on myös lähes yhtä iso syöpäpahkura jo vatsassaan. Sisarukset ovat eläneet yhdessä koko elämänsä tähän saakka. Pelottaa nyt, että kuinka kauan kestää ennen kuin Sindynkin tila alkaa huonota.

Sindy valitti vinkuen haudan reunalla laittaessamme Susaa sinne...


Kiitoksia kaikille tänne kirjoittaneille. Teidän viestienne lukeminen helpotti hiukan.

Aloitin tämän koiran kuolema -keskustelun. Itken taas. On niin ikävä koiraani. Vanhemmillani on kaksi koiraa. Toinen on 14,5-vuotias ja toinen 12-vuotias. Näen niitä tosi harvoin, koska vanhempani asuvat kaukana. Toinen koirista oli minulla pari vuotta samaan aikaan edesmenneen koirani kanssa ja toinen on edesmenneen koirani pentu. Eli siis koirani on tämän koiran isä. Pelkään koko ajan, että milloin vanhemmiltani tulee viesti, että jompikumpi koirista on kuollut. Jouluksi menen vanhempieni luo ja näen koirat. Ja kun taas lähden sieltä, mietin, että onkohan se viimeinen kerta, kun näen ne... Ja sitten kun toinen koirista kuolee, toiselle tulee varmasti kova ikävä, koska ovat melkein koko elämänsä viettäneet yhdessä.

Toissapäivänä jouduin jättämään hyvästit rakkaalle Luna tytölle. 7v. yhteistä taivalta takana. Otin hänet eläinsuojelun kautta ja oikeaa ikää en tiennyt paitsi että oli aikuinen koira. Arvio oli 1-3. Joten kuollessaan ehkä 10v.En tiennyt että ei enää tulisi kotiin kun lääkäriin menimme, aavistin kyllä.Oli keuhkot kasvaimia täynnä sekä nestettä ja sydän laajentunut. Kaikki oireet tulivat vasta kun ei ollut mitään tehtävissä. Olin mukana niinkuin koiranomistajan kuuluukin olla, saattaa rakas ystävä taivaaseen. Silitin ja juttelin minkä itkultani pystyin. Nyt on tyhjä olo.Suru, jotkut nauraa kun suree koiraa, ne joilla ei ole kykyä solmia kontaktia koiraansa tai ei ole koskaan ollut koiraa.Mulla on kotona toinenkin koira ja vaikka arkirutiinit eivät muuttunetkaan suru on läsnä koko ajan. Ei Lunaa korvaa kukaan, oli koirien aatelia.Maailman kiltein kulta. Ei koskaan tapellut kenenkään kanssa,ei ajanut kissoja ei jäniksiä vaikka oli lähes aina irti.Luna oli mun kolmas koira. Siellä jossain on kolme koiraenkeliä mammaa odottamassa.Vomia kaikille kaikenkarvaisen ystävyyssuhteesa menettäneille.

Minun rakas (collie-ajokoirarotuinen syntynyt elokuussa 1993) koirani NÖPÖ kuoli eilen eli 15.12.2006. Se kuoli vatsakasvaimiin. Se oli aina minulle kaikkein tärkein. Kenellekään muulle en pystynyt joitain asioita kertomaan kuin sille. Se oli paras ystäväni. ITKEN tätä kirjoittaessani.

- Memory NÖPÖ "Nöpsykkä", "mummo" 15.12.2006
Olet aina sydämmessäni ja AINA rakas minulle! -

Ei ole koira kuollut. Kun ei sellaista koskaan otettukaan.

No kissa on tosian kuollut ja se harmitti ensimmäiset 6kk. ensimmäiset 2 päivää itkin.
Saanen hieman selventää... Se kissa oli aina paikalla lohduttamassa; kun itkin, se pelasti pikkusiskoni hengen hätyyttämällä kyyn peräänsä pikkisiskon luota, se olisi varmaan ruokkinutkin minut hiirillä... Onneksi oli sen verran jo järkeä päässä, etten mennyt niitä syömään. (olin siis jotain 3-5v.)

Tietysti koira on vähän eri asia, kuin kissa, mutta kyllä saa olla ihan pahuksen pätevä koira, jota surraan vielä 2 vuoden jälkeenkin...

Näin vertailuna: Molempien isovanhempien kuolemaa itkin kokonaisen viikon putkeen. Nyt 10 vuoden jälkeenkin kaikki kauniit muistot saavat minut aika ajoin itkemään. Sanon päässeeni yli kaikista eläinten ja läheisten ihmisten kuolemista, mutta kai niitten perään silti itkeä saa.

Koran sanotaan olevan ihmisen paras ystävä. En usko, että näin on. Koira voi toki ymmärtää ihmistä jollain tasolla ja olla muutenkin hellä liikkuva karvakuono, mutta se on silti koira. Ihminen on yleensä onnellisimmillaan ihmisen kanssa. Itse oikeastaan nään koiran murisevana karvakasana, jolla on hampaat, joilla käydä viattomien sivullisten kimppuun. (Minua koirat seuraa ja mulla rumaasella on jo ennestääkin traumoja koirista. En enään varsinaisesti pelkää, mutta hyppään silti avaruuteen joka kerta, kun kuulen koiran haukahtavan.) Ihminen voi olla vaarallisempi, kuin koira, mutta vain toinen ihminen voi täysin ymmärtää toista ihmistä. Vain ihminen voi parantaa henkisiä haavoja. Mitä koira tekee, kun kerrot jotain vaikeaa asiaa ja avaudut täysin. Takaisin saat 2 kolmeluomista tuijottavaa silmäparia. Entä ihminen sitten. Voit keskustella asiasta ja takaisin saat mielipiteitä, ehdotuksia, auttavaa kättä, lohtua ja tukea. Toki koirastakin saa lohtua ja tukea, mutta se on ihmisen sisäistä, itseltään tulevaa, tukea. Toki se auttaa, mutta ei vedä vertoja oikeasti ymmärtävälle keskustelukumppanille. Koira ei tajua pätkääkään, mitä sille höpötät, vaan on kiltisti paikallaan ja kuuntelee. Siitä varmaan tulee illuusio, että koira ymmärtää ja siitä taas paremman olon tunne.

Koska ihmiset kokevat eläimen poismenon noin raskaasti, en halua, että ihmiset kiintyisivät koiriinsa ainakaan enempää, eli annan pari neuvoa:
Älä anna koiralle ihmisen nimeä.
Älä luokittele eläintä perheenjäseneksi. Pidä sitä vaan rakkaana koirana.
Pidä koiraa hyvin, mutta muista, että se on alempi, kuin ihminen.
Koira voi olla kaveri, mutta ei mikään elämänkumppani.

Ja toki nämä ovat vain omat mielipiteeni.

Oletkohan oikea ihminen arvostelemaan meidän koiransa menettäneiden surua. Ei surulle ole muutenkaan sääntöjä ei suru noudata mitään sääntöjä.Mulla on "aina"ollut koira. ja kai aina tulee olemaan. Tuskan täyttämiä hetkiä kun sen ystävyyden menettää.Sinähän et siitä tiedä mitään. On munkin isovanhemmat kuolleet ja erittäin rakas tätini.Joka oli luonani monta joulua ja joka joulu itken kun hän puuttuu jouluistani.Mutta¨ei se tee koirani surusta vähempää.Koira elää kanssani 365p.vuodessa monta vuotta tottakai siihen kiintyy ja sitä jos jotain voi vilpittömästi RAKASTAA.Vanha koira on kuin ajatus se lukee omistajaansa ja arvaa etukäteen mitä omistaja haluaa.Se vuorovaikutus on ollut ihanaa koiran kanssa eläessä.Jaa että ihmisen kanssa voi keskustella olis kiva tavata esim. mies jonka kanssa voi "keskustella". Mielipiteitä kyllä saa oskseen ja arvostelua. Ainoa käsi joka on mua auttanut on kyllä lähtenyt mun oman käden olkapäästä.Lohtu on tullut kun olen itkenyt koirani turkkia vasten elämänsurujani ei se sano että painu helvettiin siitä vaan nuolaisee lämpöisellä kielellään posiltani kyyneleet. Koirat pannaan paljon vartioiksi. mutta empähän korista mielenterveys potilaiden tilastoja. Mihin aivan varmaan olisin kuulunut ilman koirieni tuomaa rakkautta.Anna kaikkien kukkien kukkia elä sinä koiraton elämäsi ja me koiralliset omamme. Älä tule silti neuvomaan kuinka kutakin surraan, se kai on jokaisen surevan oma ja kovin henkilökohtainen asia. Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille,suru kulkee mukana oli sitten joulun tai joku muu.

Hautasin toissa päivänä, siis jouluaattona!, pikku koirulin pihalleni ruusupensaan reunaan. Oli kuollessaan jo 16,5v! Sairasti kaksi viikkoa (eläinlääkäri sanoi, että ilman kipuja) ja kuoli pois hiipuen kotinsa lempituolissa, kaikki rakkaat ympärillä. Ja näin itse viime henkoset silitellen poskea. Kaunis kuolema ja kaunis hautaus. Onneksi olimme lomalla eikä kuollut yksin.
Itkin tietenkin, ja vieläkin olen synkkä. Minäkin olen saanut kritiikkiä sukulaisilta, että suren koiraa niin paljon!
Ne joilla ei ole koiraa, tai ovat muuten tunnevammaisia, eivät ymmärrä, että ainakin minulle koirani oli rakkaampi kuin kukaan
muu maailmassa! Koira on ruumiillistunut Rakkaus. Mutta vain sille jonka kanssa luo tunnesiteen. Ja se syntyy vain ajan kanssa.
Ja Rakkaus on Rakkautta, oli se keiden välistä tahansa.
Aion pitää puoli vuotta suruaikaa,ja etsin sitten uuden koiran.

Niin se kai on ei kai sillä mitään rajoja sillä surulla ole.

Meidän 11-vuotias koiramme lopetettiin 5 päivää sitten. Sillä oli perussairautena SA-tauti, jonka kanssa olimme taistelleet viimeiset kolme vuotta (itse diagnoosin saanti kesti 1.5 vuotta). Viikko sitten tajusin, että nyt eivät asiat oleet kunnossa ja varasin ajan eläinlääkärille. Sain ajan seuraavaksi päiväksi, ja jo silloin taisin tajuta, että koiramme elontaival taitaa huomenna päättyä. Seuraavan päivän aamuna kävin koiramme kanssa viimeisen kerran kävelyllä ja oli kuin se olisi tietänyt itsekin mitä tuleman pitää, sillä se kivuistaan huolimatta halusi kävellä lenkkimetsämme päätyyn ja istua hetki paikalla jossa usein kävimme katsomassa tähtiä. Viimeiset tunnit ennen eläinlääkärille lähtöä olivat uuvuttavat. Koiramme makasi äitini sängyllä ja yritimme tehdä sen olon mahdollisimman hyväksi. Se nukkui kaksi tuntia, pää minun sylissäni. Kun aika koitti hypätä autoon, oli kuin osa sydämmestäni olisi pakahtunut siihen suruun. En varmasti tule unohtamaan sitä hetkeä, kun laitoin sille sen takin päälle ja äitini polvistui halaamaan sitä ja sanoi, että - Kiitos sinulle kaikesta... Se pohjaton suru joka siinä tilanteessa vallitsi.
Eläinlääkärissä tilanne ei ollutkaan niin selvä, vaan eläinlääkäri alkoi luoda minuun toivoa, että ehkä kyseessä ei olekaan mikään aivan kuoleman vakava tila ja koirastamme otettiin verikokeita ja syynättiin muutenkin kollegoiden kera. Tutkimukset kuitenkin paljastivat, että koiramme oli todella sairas, ja paranemisennuste oli erittäin huono. Minä päätin, että enää ei koiraamme kiusata... Lopetustilanne oli jotenkin niin raadollinen. Ensiksi hoidettiin maksupuoli, sitten rauhoittava lihakseen ja koira vaipui uneen. Siinä me maattiin lattialla ja odotettiin, että hoitaja laittaa kanyylin viimeisiä pistoksia varten. Eläinlääkäri saapui ja laittoi tappavat annokset, kuunteli sydämmen ja totesi, että sydän on pysähtynyt... Koira takakonttiin ja samana iltana hautaan.

Pohjaton on tämä suru. Jaksamisia kaikille =)

En olisi uskonut, että alkaisin itkeä kun luen näitä viestejä. Olin väärässä.

Oma 11-vuotias noutajani on ollut huonossa tilassa nyt parin viikon ajan.
Eihän koira muutenkaan täysin terve ole, epilepsia ja nivelrikko ovat vaivanneet jo kauan aikaa.
Tämä ennen niin rauhallinen ja kiltti koira on nyt paljon hermostuneempi ja agressiivinen, itseasiassa puraisi minua eilen ensimmäistä kertaa, ikinä.

Kamala olo on ollut jo useamman viikon ajan, pelkään koiran kuolevan. En pysty kuvittelemaan elämääni ilman koiraa, joka on ollut perheenjäsenenä niin kauan kuin voin muistaa. Olisi kamalaa tulla kotiin, kun ei olisi tuo karvainen kaveri vastassa.


Tiedän, tuo kuulosti aika oudolta mutta.,.
En tiedä mitä teen :/
Vanhemmat ovat puhuneet koiran lopettamisesta, eikä se ainakaan helpota tätä "kuoleman pelkoa"

et taida olla kovin kaivattu ihminen,elimiinvoi luottaa ihmisiin ei.

Antakaa koirien kuolla luonnollisesti vanhuuteen, jos kipuja ei ole. Eihän ihmisvanhustakaan lääkkeillä lopeteta.
Jokaisen päivät ovat luetut, ja kuolinpäivän päättäminen on liian raskas tehtävä. Tietenkin vain jos itse jaksaa hoitaa.
Itselläni oli pieni koira, ja jaksoin kantaa sitä pihalle ja nostella muutenkin. On kolkkoa kuolla lääkärillä, kun voi silmät ummistaa milloin on aika lähteä, tutussa kodissaan. Minun koirani tuijotti silmät suurina viimeisenä yönään, selvästi pelkäsi kuolemaa. Omassa sängyssä se on,toivon,vähemmän pelottavaa. Yritin kuurolle kaverilleni viestiä silmilläni,että kaikki on hyvin,
ja pysyn vierellä loppuun asti. Onneksi oli lomaa, ja seurasin vieressä viime hetket.
Kotona rauhallinen ja kunnioittava loppu on mahdollinen. Miettikää sitä!

Hei te kaikki surevat . Eilen jouduin luopumaan rakkaasta koirastani , joko oli minulla kahdeksan ja puolivuotta .Hänelle todettiin kaksiviikkoa sitten diebetes , jota aloimme hoitamaan ;SOKKI EILEN kakkasi täyttä verta Ei voitu muuta kn viedä eläinlääkäriin,JOKA NUKUTTI HÄNET POIS .On valtava ikävä . Älkää ihmiset luulko ettei eläimen pois lähtö satu ,sillä musta tuntuu.et mä kuolen myös

Koko perheemme rakastama haukku ja perheemme jäsen henkäisi viimeisen kerran eilen iltapäivällä. Hänet nukkutti viimeiseen lepoon eläinlääkäri, jonka mukaan on armeliaampaa nukuttaa haukkumme kuin antaa tämän kärsiä. Ja epäilemättä näin oli. Koiramme oli 13 vuotias ja kärsi sydänviasta. Nyt tilanne oli edennyt niin huonoksi, että sydän ei enää jaksanut pumpata verta ja nestettä oli kerääntynyt kaikkialle sisäelimiin. Suru on käsittämättömän suuri. Ja olen kovin väsynyt ja masentunut. Lohtua suo hieman se, että nyt on rakkaalta ystävältämme kaikki tuskat päättyneet.

Lepää rauhassa Mini, kunnes jälleen kohtaamme.

takki tyhjä 9 vuotias kaverini meni pois lepää rauhassa mirka.En unoha sinua koskaan.

Hei ! Meidän 12 vuotias cokkerspanieli, Lottamme kuoli 7.3.07 syöpään. Yllättäen normaalisti sujuneen utareleikkauksen jälkeen ilmestyi vatsan alueelle iholle tulehtuneita pesäkkeitä, jotka osoittautuivat syöväksi. Hoidimme uskollista ystäväämme n. 2 kk välillä jo uskoen parantumiseen- tiedon syövästä saimme n.viikkoa ennen kuolemaa.
Kaikesta eläinlääkärien ja omastakin kotisairaanhoidosta huolimatta emme vain voineet mitään. Kaksi viimeistä päivää Lotta valmistautui ikuisuusmatkalleen- söi ja joi huonosti, ulkoilu jäi vähälle ja tuli pahoinvointia. Nukuttaminen eläinlääkärillä oli
ainut armahtava vaihtoehto. Koti on tyhjä- on ikävä sinua ja täytyy totutella
siihen, että enää et juokse iloisena ovelle vastaan töistä tullessamme ! Kiitos yhteisistä vuosista !

Ei rakkaan kuolemasta koskaan täysin toivu. Olin vain 7v pikkupoika kun meidän rakas Kase lopetettiin. Tänään olen miltei 40 ja edelleen tulee kyyneleet silmiin. Nykyinen koira Nalle on elämässä kiinni täysillä mutta tiedän sen että on kauhea paikka se jos joudun näkemään sen päivän kun.....
Voimia kaikille rakasta ystäväänsä kaipaaville...

14 vuotias rakas koiramme Bibalou lopetettiin kaksi päivää sitten. On aivan tajuttoman surkea olo ja en tiedä kuinka tämän surutyön hoidan. Annoimme Biballe mahtavan elämän ja se rakasti meitä vilpittömästi. Sanokoon kuka mitä tahansa, mutta koira antaa niin paljon hyvää. Uskon, että esim. moni avioliitto olisi
retuperällä ilman koiraa. Koira on mahtava avioliitoneuvoja ja opettaa halailut ja hyväilyt ihan eri tasolle. Koiran avulla oppii rakastamaan ja meidänkin Portugalilainen rantuolinnoutaja oli mielestämme todella kaunis. Rakkaudella ei ole rajoja. Koira herkistää. Kaikille koiransa menettäneille toivon pikaista elämäm normalisoitumista. Oli hyvä lukea muiden kokemuksia. Kiitokset // Kimi

Onneksi löysin tämän keskustelun, helpottaa olo edes vähän. Tiistaina 20.3.2007 nukutettiin ikiuneen meidän rakas koira. Seitsemän ja puoli vuotta se meillä oli ja koko sinä aikana meillä ei voinut imuroida, tehdä ruokaa, puhua puhelimessa, käyttää mikroaaltouunia, pestä hampaita, aivastaa eikä yskiä, jos koira oli kotona. Se stressasi niin paljon, ehti purra häntänsäkin kahdesta kohtaa poikki. Kun häntä amputoitiin, se alkoi syödä jalkaansa, ja siksi ontuikin nämä loppuajat koko ajan. Usein ehdin kadehtia ihmisiä, joilla ei ollut koiraa tai joiden koira on normaali, nyt hävettää ja suututtaa, koska halusin helpomman elämän. Mietin koko ajan, että oliko ratkaisu oikea. Hirveä syyllisyys painaa. Elämä on niin tyhjää ja kotona hiljaista. Voiko tästä toipua?

Mieheni vei rakkaan pikku kääpiösnautserimme lopetettavaksi tänään iltapäivällä. Munuaiset pettivät, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Moni arvostelee ettei koiran menettäminen voi tuntua niin pahalta kuin läheisen ihmisen menettäminen. Voin kokemuksesta sanoa, että kyllä voi, aivan yhtä pahalta. Menetin isäni kaksi vuotta sitten ja nyt kun menetin koiran, suru on aivan yhtä valtava.. Tuntuu etten jaksa elää tämän surun kanssa ja että haluaisin itsekin jo pois täältä.. Pitää yrittää jaksaa. Pelkään vaan, että mitä tämä sureminen aiheuttaa, kun olen raskaana..

Kaksi päivää sitten meidän koiramme jäi auton alle.Reetu ( 4 V ) tuli meille puoli vuotta sitten, oli laiha, masentunut ja huonossa kunnossa. Kesti monta kuukautta ennen kun saimme hänet avautumaan. Eniten hän nautti metsässä olemisesta, siellä hän kulki vapaana, vaikka meitä aina huolistutti se ettemme saaneet häntä kunnolla tulemaan luoksemme. Meidän nuorin koira oli tottunut kulkemaan vapaana sen takia olisi ollut energiselle Reetulle epäreilua olla kiinni koko ajan.

Reetua kakastimme kovasti ja eniten harmittaa sen, että me olimme valmiita antaa hänelle aikaa, huolenpitoa ja paljon rakkautta. Jos teillä on koira joka on kokenut kovia, olkaa hyvää ja olkaa kärsivällisiä ja nauttikaa jokaisista hetkistä. Toivon kaikille jotka ovat menettänet rakkanne voimaa. Täällä hetkellä olen huolissaan meidän nuorista joka oli hyvin kiintynyt, mitä sitten kun hän joutuu jäämään taas yksin.Jos olette ollet samassa tilantessa olkaa hyvää ja neuvokaa.