Minulla oli koira 11 ja puoli vuotta. Suurimman osan ajasta elin sen kanssa kahdestaan. Koirani kuoli 31.3.2003 eli runsas vuosi sitten. Tuntuu siltä, että en tahdo päästä surusta yli ollenkaan. Elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Minulla ei ole perhettä, asun yksin. Uutta koiraa en voi ottaa, koska se joutuisi olemaan niin paljon yksin, kun olen työssä. Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että edellisen koirani piti olla liikaa yksin. Ja jos ottaisin uuden koiran, alkaisin heti murehtia sitä, kun se sitten joskus kuolee. Olenko liian herkkä?

Minullakin on koira,tiibetinspanieli.Se on 4,5 vuotta.Viime aikoina olen miettinyt,että koirani on elänyt jo ehkä kolmasosan elämästään.Tulen tästä asiasta surulliseksi,koska en tiedä miten kestäisin menetyksen.Vuodet vierivät niin nopeaan:tuntuu,että vastahan koiramme oli pentu.Meidänkin koira on pitkiä päiviä yksin kotona.Välillä mietin tunteekohan se itsensä yksinäiseksi.Yritän kuitenkin huomioida hänet silittelemällä ja juttelemalla hänelle.Paras palkinto onkin nähdä koiransa tyytyväisenä.En pidä ollenkaan outona jos vielä vuosienkin jälkeen ikävöi koiraansa,voihan koira olla ihmisen paras ystävä,joka ei koskaan petä uskollisuuttaan.Ainakin minun kohdallani koira on ihmisen veroinen ystävä.

Hei Tuija,

muistan itse, miten vaikeaa oli oman lemmikin kuolema ja siitä selviäminen. On luonnollista tuntea surua pitkäänkin ja kyllä koirankin kuolemaa voi surra pitkäänkin.
Ja mieluummin on 'herkkä'ja rehellinen tunteilleen yrittäen kuunnella itseään, kuin patoaa ne sisäänsä.

Jos kuitenkin ei koe millään 'pääsevänsä menetyksensä yli' ja 'elämä tuntuu merkityksettömältä' vuodenkin jälkeen voisi olla aika hakea ulkopuolista apua - suggestoterapiasta tai ihan mielenterveystston keskusteluterapiasta. Varmasti edesmennyt hauvasikin, jos voisi ja osaisi puhua, kannustaisi itseäsi kulkemaan jo eteenpäin ja elämään 'täydemmin' elämääsi . Olisiko samalla mahdollista ajatella, että aktivoisit itsesi mukaaan vaikka johonkin itseäsi kiinnostavaan harrastusryhmään, iltaopiskeluun tms. matka- tai muu kultuuriajanvietteeseen vapaa-ajallasi, jossa törmäisit samankiinnostuksen omaaviin ihmisiin kuin sinä. Ja jos koira ei pitkän yksinolon takia tule kysymykseen onhan muitakin mukavia kotieläinvaihtoehtoja...

Hypnoositerapia voisi olla hyvä pohja/noste hakea uutta alkua ja irrottautua vanhasta askel askeleelta - tärkeintä on, että teet nykytilanteelle vähitellen nyt jotain, vai mitä?

Kannustaen muutokseen, Suggestoterapeutti SHY/Suggestoterapiakeskus, Helsinki

Minullakin oli tiibetinspanieli, joka piti lopettaa kolme kuukautta sitten. Hän olisi täyttänyt maaliskuussa 16 vuotta, mutta valitettavasti hän oli sairas ja joutui elämään lääkkeiden voimalla puoli vuotta. Synnynnäinen sydänvika, jonka takia kertyi nestettä keuhkoihin. Koirani asui äitini luona, mutta opiskelujeni aikana kävin kotona kuitenkin pari kertaa kuukaudessa. Rakastan ja ikävöin häntä edelleen aivan älyttömästi ja tuntuu todellakin, että kuolemasta ei pääse yli. Minusta on myös tullut vielä herkempi kuin ennen. Rupeaa itkettämään esim. kun luen nuorten ihmisten kuolinilmoituksia tai muuten luen tai näen televisiosta jotain järkyttävää. Ikäväni takia itken varmaan kerran viikossa. Nytkin se on lähellä kun ajattelen häntä. Mutta onhan hänellä nyt parempi olla, tiedän kyllä sen. Kuulokin oli mennyt melkein kokonaan ja hän vain nukkui suurimman osan ajasta, joten eihän se mitään kivaa elämää varmasti ollut. Iloinen hän jaksoi kuitenkin aina olla ja maailman paras ystävä.

Minulta on myös kuollut koira. Se oli paras ystäväni. Se ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa ja rakastin sitä enemmän kuin perhettäni. Olisin vaikka antanut jokaisen ystäväni pois jos olisin saanut pitää sitä vielä hetken. Koira oli minulle koko elämä, enkä näe valoa enää missään. Olen pudonnut helvettiin, josta en pääse pois.

Koirani kuoli tänään vaikean sydänsairauden murtamana. Me kaivoimme sille luontoon haudan ja hautasimme sen, koristelimme haudan ja tiesin että se oli päässyt kivuistaan ja että se juoksee terveenä ja onnellisena taivaassa. Rakastan koiraani niin paljon ja eniten tekee pahaa se, etten nähnyt sitä kahtena viimeisenä päivänä, kun se oli pakosta äidilläni hoidossa..se tuntuu pahalta etten nähnyt sitä vielä elossa..olisin juuri tänään vienyt sen lääkäriin, mutta mahdollisesti lopetettavaksi? Ehkä parempi näin. Ikävä on silti kova ja silti jotenkin niin helpottunut ettei enää tarvitse seurata sitä kärsimysnäytelmää, että se nyt ei ole enää kipeä ja tuntea huonoa omaatuntoa kun on liian vähän aikaa koiralle koulun, työn, harrastusten ja ystävien lomassa.

Itken kotonani pää kipeänä, oli se kuitenkin aikamoinen järkytys nähdä koira kuolleena kieli sinisenä ulkona, kovana ja kantaa ja haudata se mullan alle, mutta ainakin nyt ymmärrän että se on kuollut. Suru on varmaan pitkäaikainen, eikä ikävä lopu koskaan.

Nuku hyvin ja rauhassa taas oma pikku kultani. Mamma rakastaa sinua aina!

moi,

samat sanat. Mulla kuoli kuukaus sit koira olisin antanut kaikki pois että se eläis en ole ollut sen jälkeen koulussa kun se kuoli äitikin jo ihmetteli oliko se mulle noin tärkee mutta oli se eikä mun vanhemmat ymmärrä mua ne on juoppoja oikeesti

ps:jos on jotain ni mailaa osotteeseen: Hexgirl@jippii.fi




Muokattu 1 kertaa. Muokattu viimeksi 09/20/2004 08:43.

siitä on jo nyt neljä vuotta..aina kun sattuu löytämään jostain kaapin nurkista vanhan kaulapannan tulee kyynel silmäkulmaan..koirani puppe kuoli yli 14-vuotiaana...hän oli ollut meillä ihan pennusta lähtiin..hän syntyi meillä ja kuoli meillä..se on todella vaikeaa tajuta että hän on poissa...kun 14:ssä vuodessa kuitenkin kiintyy koiraansa niin että on hyvin vaikea luopua..hän nukkui vain pois eräänä aamuna puppe ei vaan herännyt....muistamme häntä yhä...jouluna viemme kynttilän hänen haudalle...kesällä istutamme sinne kukat jne.aivan kuin sydämmestä puuttuisi pala..sama tunne on yhä vaikka hänen kuolemastaan on jo 4 vuotta..muistan hyvin hänen viimeset hetkensä...muistan vielä kuinka pehmoinen turkki hänellä oli...no meillä on toinen koira joka on helpottanut sydänsuruissa pitkin vuosia...

Järki käteen hyvät ihmiset!!!!!!
Nyt tämä menee jo liian pitkälle!!Että koira muka ihmisen paras ystäväkö???Kaikki sanoo että koira lohduttaa kun on paha mieli mutta ei hän se edes ymmärrä sanaakaan!Kyllä on totta että koira voi olla ja onkin joidenkin ihmisten bestis mutta ei se ymmärrä esim.jos on jotain masennusta koulussa. Ainakin yksinäisten paras ystävä on joskus koira ja kyllä sen ymmärtää kun ei tapaa ihmisiä niin paljon. Koirathan ovat myös tappaneet ihmisiä. Me kyllä sanoisimme että ihminen on ihmisen paras ystävä ja koira on koiran. Tästä asiasta EI VOIDA KIISTELLÄ!!!!!! Kaikilla on omat bestikset, ties vaikka jonkun ihmisen paras ystävä on vaikka muurahainen!!Ei voida sanoa että mikään olisi minlään paras ystävä sillä kaikilla on erilaien maku. Niinkun että makuasioista ei voida kiistellä!!Ajatelkaa myös niitä jotka eivät edes voi ottaa koiraa!!!!
Muistakaa että tarkoituksemme ei ollut loukata ketään vaan ilmaista oma mielipiteemme!

Hei.
Minun rakkaani lopetettiin viikko sitten kun olin itse lomamatkalla. Olimme kyllä varautuneet pahimpaan jo muutaman viim. vuoden ajan. Silti se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Tiesin että olisin surullinen mutta, yllätyksekseni olenkin paljon paljon surullisempi ja masentuneemoi kuin luulin?!
Nyt pidän rakkaani kuvaa hylyssä ja poltan kynttilää...juttelen sille ja välillä itken hiljaa...ja toisinaan ulvon suoraa huutoa!
Tiedän että 15 vuotiaan epilepsiaa sairastaneen pikku koirani on nyt parempi ilman kipuja ja kärsimystä. Vaikeinta on tajuta että koskaan en voi enää katsoa niitä nappisilmiä kuin kuvasta. Ja ikävä on mieletön!!! Varmasti aika parantaa haavoja mutta en koskaan tahdo unohtaa...vaikka pelkäänkin niin.
Mielessäni pyörii ajatukset siitä että pikkuiseni on nyt ihan yksin jossain ...ja missä...niin taivaassa TIEDÄN. Mutta onko kuitenkaan ja muisteleeko pahalla kun me ihmiset olimme niin julmia ja tuikkasimme piikin joka vie toiseen maailmaan?Kamalia ajatuksia, saa itkemään! Rukoilen joka ilta koiran kuvan edessä että taivaanisä enkeleineen pitäisi huolta ja antaisi oikeaa ruokaa mun koiruudelleni.NiiN ja toivotan kauniita unia...melkein luulen että se on vielä elossa jossain ja kuulee mut...ja ninnhän se kuulekin
Eiköhän tämä tästä? Me kaikki käymme surutyön tavallamme...woimia kaikille kanssa ihmisille!
Mielipiteitä???Kuulostanko ihan sekopäältä?

Itse en ole menettänyt koiraa vaan rotan. Siitä ei ole kuin pari viikkoa kun vein sen piikille, koska se ei parantunut kohtutulehduksesta. Toisena vaihtoehtona olisi ollut, että se olisi riutunut hiljaa kituen pois, joten armollisempaa oli tehdä sille eutanasia. Piikki oli sille varmasti parempi vaihtoehto, kuin viimeksi mainittu vaihtoehto. Kovillehan se tietysti otti ja ottaa edelleen. Onneksi on ystäviä tukemassa. Minä uskon siihen, että jonakin päivä näen vielä kaikki lemmikkini ja ystäväni, jotka ovat kuolleet. Ne ovat vain menneet edeltä jonnekin, jonne me muut menemme perästä.

Just joo. Naurettavaa luettavaa! "Mun koira kuoli ja bla bla bla... Vähänks oon surullinen!!!". Hyvät ihmiset, herätkää! Älkää jääkö tuleen makaamaan!!! Ostakaa toinen koira tai menkää parkumaan kavereille... Jos ne enää sen kälkeen suostuu olemaan teidän kavereita! Hei haloo, se on vaan koira! Turha sitä yhtä on vuositolkulla surra kun voi ostaa uuden!

Just joo. Naurettavaa luettavaa! "Mun paras ystävä kuoli ja bla bla bla... Vähänks oon surullinen!!!". Hyvät ihmiset, herätkää! Älkää jääkö tuleen makaamaan!!! Hankkikaa toinen ystävä tai menkää parkumaan kavereille... Jos ne enää sen kälkeen suostuu olemaan teidän kavereita! Hei haloo, se on vaan ystävä! Turha sitä yhtä on vuositolkulla surra kun voi hankkia uuden!


Sinun viestisi käännettynä. Kuole nauruun.

Iitu Kirjoitti:
-------------------------------------------------------
> Just joo. Naurettavaa luettavaa! "Mun koira kuoli
> ja bla bla bla... Vähänks oon surullinen!!!".
> Hyvät ihmiset, herätkää! Älkää jääkö tuleen
> makaamaan!!! Ostakaa toinen koira tai menkää
> parkumaan kavereille... Jos ne enää sen kälkeen
> suostuu olemaan teidän kavereita! Hei haloo, se on
> vaan koira! Turha sitä yhtä on vuositolkulla surra
> kun voi ostaa uuden!

En ymmärrä, millainen ihminen ajattelee näin...kylmä ja tunteeton ilmeisesti - ja ymmärtämätön! Nyt koirani kuolemasta on jo yli kaksi vuotta ja vieläkin taas tässä tuli itku koiraani muistellessa. Miesystäväni teki itsemurhan joitakin vuosia sitten, mutta häntä en enää sure sillä tavalla kuin koiraani. Viime syksynä minulla oli koiranpentu kaksi viikkoa, mutta en voinut pitää sitä, koska koko ajan vertasin sitä entiseen koiraani. Ei uusi koira surua vie pois.

Hei kaikki,

kyllä se vaan ottaa koville luopua hyvästä, uskollisesta ja suvaitsevaisesta koiraystävästä. Kaksi vuotta sitten jouduin viemään nuoremman (n.6v.) koirani lopetettavaksi vakavan sairauden takia ja nyt kaksi tuntia sitten vein vanhan 14.5 v. koirani piikille sokeuden, kuurouden yms vanhuuden vaivojen takia ja kyllä on kurja olo...Vaikka joistain ihmisistä tuntuu naurettavalta surra eläintä, niin kyllä koira osaa lohduttaa, jos ihminen sitä kaipaa ja koira on piristävää seuraa yksinäiselle. Sehän on todettu myös tieteellisesti, että koiríen/kissojen silittely alentaa verenpainetta, virkistää vanhuksia yms positiivisia vaikutuksia. Joissain terapioissa käytetään hevosia...eli jos tämmöinen terapeuttinen kaveri kuolee, niin kyllä se normaalisti tuntevassa ihmisessä tuntuu...
Mukavaa kesää kaikille eläinten tosiystäville!

Iitu Kirjoitti:
-------------------------------------------------------
> Just joo. Naurettavaa luettavaa! "Mun koira kuoli
> ja bla bla bla... Vähänks oon surullinen!!!".
> Hyvät ihmiset, herätkää! Älkää jääkö tuleen
> makaamaan!!! Ostakaa toinen koira tai menkää
> parkumaan kavereille... Jos ne enää sen kälkeen
> suostuu olemaan teidän kavereita! Hei haloo, se on
> vaan koira! Turha sitä yhtä on vuositolkulla surra
> kun voi ostaa uuden!

Sä et tiedä miltä tää tuntuu.
Mun koiran kuolemasta on 8 kk ja oon ikävöiny sitä joka päivä, kun olisin menettäny yhden lemmikeistäni joka päivä.
Tää on hirveetä.
Sain uuden koiran heti viikon päästä, mut jouduttiin antaa pois eli menetin aika tiuhaan lemmikeitä peräkkäin.
Mulla on rakkaan koirani karvoilla reunustettu valokuva, jossa olen sen kanssa.

Me nähdään ja saadaan elää aina yhdessä, odota mua, mä haluisin sinne jo, missä oot, mut mun täytyy elää täällä vielä!!! Mun kulta mä lupaan!

Mulla on myös peitto johon kalleimpani kuoli tallessa.
Mä niin rakastin sitä!
Itken vähintään kerran viikossa.
Mä en kohta kestä tätä ja purin ajatuksiani nettiin, mut isä löysi sen sivun ja jouduin tuhoamaan sen, mut onneks isä ei käy tälläsissä, et voin purkaa ajatukseni tänne!
Kiitos!

Mä tuun! (Toivottavasti piankin)

Sillä oli synnynnäinen sydänvika.
Jos joku haluaa puhua kokemuksistaan mulle ja haluu kuulla mun kokemuksen niin meiliä ossaan: sasha1_256@hotmail.com

Mulla on mun koiran tuhkat uurnassa vitriinissä. Olen laittanut sinne alle viestin, että haluan koirani ja omat tuhkani samaan hautaan.

Todella hyvä idea, Tuija, että oman perheenjäsenen tuhkat voi säilyttää ja sitten kun aika koittaa, ollaan yhdessä ikuisuudessa! Henki odottaa sateenkaarisillalla!

Omalla kohdalla ratkaisu tehty, kasvain olemassa, mutta vain odotusta, itkua ja kuuntelua, valittaako hän. Kun ei tiedä, mistä kipu johtuu, kun oli rassukka todella kuumeinenkin. Suuri ihme olisi, jos hän vielä tuosta toipuisi, kun ikääkin on jo 14 vuotta.

Osanotoni kaikille kaverinsa menettäneille ja myöskin heille, jotka eivät ymmärrä, mitä eläin voi antaa.

Minä jouduin kesän alussa saattamaan ikiuneen oman kasvattini jonka kanssa oli yhteistä elämää taivallettu reilut 11v ja tosi pirtee ikäisekseen,mut sinä päivänä töistä tultuani lähdettiin lenkille ja se että päästiin ulos ja käveltii vähän matkaa ni sen takapää petti alta,ei päässy koiruuteni enää ylös siitä,vaan kannoin hänet takas sisälle ja soitin eläinlekurlle ja sinne matkatessani aavistin että rakkaalla on loppu lähellä.
Eläinlääkäri totesi koiruudellani takapäähalvauksen,josta ei ole paranemista ja koiruudellani oli ihan mielettömät kivut,joten mun rakkaani nukahti ikiuneen mun syliin,taivas et se oli kova paikka mut en halunnut ystävän kärsiä,nyt sillä ei ole kipuja,mut mul ikävä loputon...
Jotakin hyvin vilpitöntä,pyyteetöntä,hyvää ja kaunista on kadonnut elämästäni,koti tuntuu edelleen niin tyhjältä.....

Jouduin viemään oman 11-vuotiaan koirani lopetattavaksi ja ymmärrän täysin tuskasi. Omistajalla on raskas päätös, kun joutuu luopumaan rakkaasta lemmikistään.
Koiran lopettamiseen liittyy aina tuskaa, ainakin vastuullisella omistajalla.
Päätös on koiran omistajan tehtävä, vaikka kuika sattuu. Sitä päätöstä ei koira pysty tekemään.
Kaikein parasta on vain ajatella, että koiralla on nyt hyvä olla.

no sinä joka sanoit että se on vaan koira niin ajattele että jos sä olet koira ja sulla on hoitajat ja kun kuolet ne sanoo se oli vaan koira en mä edes välittäny siitä! haloo jos sua ei kiinnosta olleenkaan koira kuolema jutut ja et lohduta muita niin susta ei tuu koiran omistajaa! ja toivottavasti sulla ei ole eläimiä! mä saan suomenlapinkoiran uroksen kennelistä ja sen nimeksi tulee miki. ja mä olen 10v. ja mulla on paljon muita lemmikeitä 4 kania,kissa ,hamsteri ja gerbiili eli tiedän mitä puhun! pitäkää huolta lemmikeistänne ja älkää surko kuolevia lemmikeitä se asia ei muutu siitä mutta lohdutan kaikkia teitä! meiltä on kuollu hamsteri kun sillä ei ollut ylähampaita niin tiedän miltä tuntuu! moikka! t.minä vaan

Hei olen samassa tuskassa kun sinä, mun paras ystävä ja kaikkein rakkain mitä maan päällä voi olla koiran kuolemasta tulee kaksi kuukautta kolmas päivä joulukuuta... en ole vieläkään päässyt yli ja tuskin pääsen koskaan ja eihän rakkaani ollut kun 5 vuotta ja vielä se masentaa että meillä oli epileptikko koira joka kuoli 5 vuotta sitten eli tuosta välistä ei ole pitkä.. toivoisin että ottaisit yhteyttä sillä kukaan ei kuuntele ja ketään ei kiinnosta ja etenkin ihmiset ei ymmärrä miltä tuntuu kun menettää rakkaan kun heillä ei ole itsellä ollut rakasta lemmikkiä eihä he ovat tunteneet tälläistä menetystä... kiitos etukäteen jos otat yhteyttä

Koirani kuoli eilen eillalla. Se oli kääpiö puudeli ja vain 6kk vanha eli siis se oli pentu vielä. Mistä jumala mua rankaisi kun koirani kuoli. Mulla on niin ikävä sitä että haluan sen luokse taivaaseen.

Niin, nut koirani kuolemasta on jo yli 2,5 vuotta. Rakas koirani on mielessäni vieläkin joka päivä. Usein tulee itkukin. Mutta on lohduttavaa huomata, että en ole ainoa, joka kokee koiransa menetyksen niin raskaana. Maailmassa on niin paljon julmuutta eläimiä kohtaan, että joskus tuntuu, että en jaksa enää. En pysty nauttimaan elämästä, koska tiedän, että eläimet kärsivät. Mutta ihanaa tietää, että on myös paljon eläinrakkaita ihmisiä!

Minulla oli Tipsu joka piti sairauden vuoksi lopettaa 12.2.2006 eli äskettäin.
Se olisi täyttänyt 12.4.2006 15 vuotta.
Eli sinulla on vielä paljon toivottavasti hyviä vuosia Tipsusi kanssa.
Meidän Nanalle oli lääkärin mukaan syöpä joka oli levinnyt mahassa.
Ikävä ja suru on kova. En olisi koskaan uskonnut että ottaa näin koville.
Jätti ison aukon jokapäivääseen elämään.


Hyviä vuosia sinulle ja Tipsulle !

oma koirani kuoli viime perjantaina..:'< sain koirani ala-asteen viimeisellä luokalla. ja elin sen kanssa neljä ja puoli vuotta.. tuntuu että elämä ei vaan voi jatkua ilman sitä karvaturpaa.:'<< ei sillä etteikö olisi kavereita vaan sen takia kun koirani oli mulle kaikkein tärkein!! en varmasti koskaan voi saada parempaa enkä viisaampaa ystävää mitä oma rakkaani oli. enkä haluaisikaan, jos ja kun en sitä takaisin voi saada..
ajattelen niin että koirista parhain on nyt yhtenä kirkkaimpana tähtenä tuolla jossain. Ja minä rakastan sitä ikuisesti!!<3

Jouduin lopettamaan kissani yllättävän ja nopeasti edenneen sairauden takia noin kaksi kuukautta sitten. Kissa oli mennut huonoon kuntoon parissa päivässä ja vaikka juoksimme monta kertaa lääkärissä, vaikea päätös oli tehtävä kolmantena päivänä. Luulin jo päässeeni sinuksi asian kanssa, mutta tänä yönä heräsin itkuun eikä siitä nyt tule loppua.

Kissani oli todella ihana. Se oli todella rauhallinen ja rakasti käydä lenkillä koirani kanssa. Se oli aina siellä missä tapahtui. Se tunsi huonot päiväni ja oli aina lohduttamassa, kun olin surullinen, se jotenkin vaistosi sen, että tarvitsin lohdutusta.

Minulla on huono omatunto siitä, että en ehkä auttanut sitä pääsemään pois tarpeeksi nopeasti. Ehkä sillä oli suuremmat tuskat kuin ymmärsin.


Toivottavasti sillä on nyt hyvä olla. Ja se antaa anteeksi, jos en tarpeeksi nopeasti osannut lievittää sen kipua.

Kiitos, kun on tällaisia palstoja, joissa saa purkaa tunteitaan. Tuntuu väärältä surra omaa kissaansa näin paljon, kun maailmassa on läheisiä ihmisiä menettäneitä niin paljon. Minun kissani oli kuin minun lapseni, hän oli mukanani ensimmäisessä kodissani ja aina kanssani...

Kyllä on oikeus surra lemmikin menettämistä. Minä menetin miesystäväni ja surin häntä vuoden verran. Koirani kuolemaa suren vielä kolmen vuoden jälkeen...aina vaan. Se kun ei minulle koskaan pahaa sanaa sanonut ja oli aina niin läsnä.

Suggestoterapeutti SHY Kirjoitti:
-------------------------------------------------------
> > Hei Tuija,
>
>
> Hypnoositerapia voisi olla hyvä pohja/noste hakea
> uutta alkua ja irrottautua vanhasta askel
> askeleelta - tärkeintä on, että teet
> nykytilanteelle vähitellen nyt jotain, vai mitä?
>
> Kannustaen muutokseen, Suggestoterapeutti
> SHY/Suggestoterapiakeskus, Helsinki


Kävin viikolla hypnoositerapiassa ensimmäistä kertaa ja ensi viikolla menen uudestaan. Uskon sen auttavan.

koirani kuolemasta on nyt 4 vuotta... ja kyllä oli vaikeeta päästä siitä yli.
itkin monesti vain koulusta tultuanikin,tuli sellaisia muistoja,niin sitten itku laukesi.kestää kauan ennenkuin pääsee surusta yli... ja on oikeus surra niin kauan kun siltä tuntuu. haluan sanoa kaikille muille koiransa menettäneille että aika parantaa haavat,niin onnettomalta kun se voi tuntuakki.kyllä joskus vieläkin miettii että sais olla edesmenneen koirani kanssa,niin hyvä ystävä kun se oli.