Vosiko muuta joku neuvvoo että minne lääkärii pitäs mahollisesti mennä hakee apua tai jotain? tää nimittäin rajottaa hirveesti mun elämää enkä jaksa enää kauaa tätä paskaa. mulla on jo kädet ruvella jatkuvasta käsien pesusta. kiitos jo etukätee

Johanna, kannattaa aloittaa vaikka mielenterveystoimistosta (tai YTHS:ltä jos kuuluu sen piiriin) ja jos haluaa terapiaan, sitä kautta saat myös lähetteen. Löysin luettelon kognitiivisista terapeuteista, kannattaa jo etukäteen ottaa selvää onko terapeutilla kokemusta fobioiden (ja mahdollisesti vielä juuri emetofobian) hoidosta. Nimim. "Olisi pitänyt..."
Linkki:
[www.kognitiivinenpsykoterapia.org]

Tauditonta syksyä kaikille, päätetään että tänä talvena kukaan ei sairastu.

Moikka!

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tänne ja tosiaan kärsin pahasta oksennusfobiasta, kuten te muutkin kanssasisaret. Kysyit Johanna, että olisiko jotain lääkäriä, joka auttaisi ja ajattelin nyt kertoa omasta "lääkärikokemuksestani". Kävin nimittäin joku aika sitten hypnoosilla, olin kolme kertaa ja voin sanoa, että sain jo apua. Ensinnäkin oli todella mukavaa saada tietää, että mistä olen alunperin saanut tämän fobiani. Olen saanut sen 5-vuotiaana todella pienestä jutusta, mikä sitten on paisunut päässäni ihan mahdottomaksi. En voi sanoa, että olisin päässyt pelosta kokonaan irti, mutta olen kyllä rauhoittunut sen suhteen ja sen ovat huomanneet läheisenikin. Mietin kyllä edelleen vähän liikaa sitä ja tulen pesemään käsiäni ja pelkäämään siihen sairastumista, mutta kaiken kaikkiaan olen oppinut hallitsemaan pelkoani. En joudu ihan samanlaiseen paniikkiin ja en ala tärisemään ja kiljumaan, kun näen oksennusta. Osaan rentouttaa ja hallita itseäni ja käsitellä pelkoani rauhallisemmin. Uskon myös, että kun tulen saamaan muutaman vuoden päästä lapsia, niin päässäni pyöriin muutakin, kuin heidän tulevat oksennustautinsa. Minulle tehtiin myös sellainen turva-ankkuri, jota voin hyödyntää, kun alkaa ahdistaa.

Minun elämääni alkoi siis myös vähän liikaa rajoittaa tämä typerä fobia ja ajattelin, että en siinä nyt kauheesti menetäkään, jos kokeilen edes tätä hypnoosia. Ja voin tosiaan ainakin omasta puolestani suositella sitä muillekin. En sitten sitä osaa sanoa, että paheneeko minulla olo taas jossain vaiheessa, mutta sitä en mieti nyt. Ja itse asiassa koko prosessi on päässäni vielä kesken, joten en edes tiedä vielä, että miten paljon tämä hypnoosi kokonaisuudessaan vielä tulee helpottamaan elämääni. Toivottavasti paljon!

Tervettä syksyä!
-Johku

Tässä sivu, jolla paljon hyvää matskua emetofobiasta (varmaan tuttu monille). Luettakaa kaikki läheisillänne, varsinkin niillä jotka kehtaavat asiaa vähätellä tai sillä piikitellä!!

[keksi.colony.ee]

Itse olen parikymppinen muutoin normaali (?) opiskelijatytsi ja kärsinyt kammosta pitkälti yli 10 vuotta. Juuri tällä hetkellä poikaystävä laattataudissa, joten nestepaasto menossa ja jatkuu ainakin kolme päivää vielä. Hieman heikko olohan tästä tulee, mutta jos on aivan pakko laatata, niin sitten mieluummin jotain, mikä tulee helpommin ulos. Viime kerrasta tosin on jo yli 5 vuotta, joten voi olla että jää nytkin pelon asteelle.

Lähetän suuret sympatiani kaikille emetofoobikoille ja erityisesti niille kohtalotovereille, joille on tehty gastroskopia eli vatsan tähystys. (niille, joille asia ei ole tuttu selvennykseksi, että tutkimuksessa niellään sormen paksuista kamerapäistä letkua reilut puoli metriä, ei kivaa.) Yllättävän monelle muorellekin ihmiselle tämä lääketieteen nimissä tehtävä kidutus on suoritettu, ja keltään tuntemaltani ei ole löydetty mitään, kuten ei itseltänikään. Se vaan on helppo lääkäreiden määrätä tutkimuksia, jos ei ole aikaa syventyä potilaaseen tarpeeksi, jotta selviäisi, onko kyseessä esim. stressivatsa, tai ärtyvä suoli, joka ei näy tutkimuksissa ollenkaan.

Kiitos purnausmahdollisuudesta ja tsemppiä kaikille!! Ja vielä, jos joku tahtoo järjestää vetoomuksen sellaisen lain puolesta, joka kieltää kaikkia vatsatautisia poistumaan kodeistaan esim. kauppaan tai kouluun, haluan allekirjoittaa!

mulla on tää sama kammo tosi vahva ja nyt olen ollu pari päivää ihan paniikis ku tuntuu ihan ku ois vatsatauti tulos...olen sydäriin kuolemas melkeen koko ajan!
tää tosiaan hallitsee elämää pahasti...en uskalla ees kouluun mennä jos on pienikin tartuntavaara! olen nuori lukiolaisnainen...tää on kauhee pelon tunne...ihana tietää etten oo yksin!

Heippa!

Istuskelin tässä juuri luennolta kesken paenneena tietokoneen ääressä etsimässä ratkaisua ongelmaan, josta luulin kärsiväni yksin tässä maailmassa. Helpotus oli valtava, kun googlen linkki avasi tämän sivuston. Joku muukin siis kärsii tästä kamalasta oksentamisen pelosta. Pitkään aikaan en ole kohtauksia saanut, ja reippaana tyttönä menin luennolle salin keskelle istumaan. Ei ois kannattanut. Onneksi edessäni oleva rivi oli tyhjä, sillä loikkasin ahtaasta kammiostani sitä kautta vapauteen kesken luennon. Naurattaa, kun ajattelenkin sitä hetkeä. Ei ehkä koomisempaa poistumista ois voinut enää olla. Mutta pakko mikä pakko. Toisaalta itkettää, koska mä en ikinä tunnu selviävän tästä.

Pitää tutustua tähän palstaan enemmän, kun on aikaa. Mahtavaa löytää kohtalotovereita

Oon kärsiny voimakkaasta oksennusfobiasta niin kauan ku muistan. Vasta tänään huomasin, että tää on näinki yleinen ongelma ja et tälle on nimikin Se helpotti ahdistusta jo hiukan. Tutkitustihan asioista puhuminen yleensä helpottaa, oli ongelma mikä tahansa. Usealla oli tismalleen samoja kokemuksia, joten tuntuu ettei oo asiaan juurikaan lisättävää Ihan ihmeellistä, ku lapsuudesta saakka kärsiny tästä emetofobiasta ja luullu ettei kukaan voi ymmärtää ja nyt sit 24-vuotiaana saa huomata, ettei olekaan ainoa. Tosi ihanaa, et on kohtalotovereita

Oon itte puhunu asiasta tosi avoimesti, et sukulaiset, kaverit ja vähä oudommatkin(joiden kans joutunu oleen esim.samassa huoneessa opintomatkalla) ymmärtäis, et kyseessä on mulle elämääki vakavampi asia ja ettei mulle järjen puhuminen siinä tilanteessa, ku joku oksentaa, auta yhtään mitään. Hyvin kaikki ymmärtäny. Poikakaveriki saattaa huutaa tv:n ääreltä toiseen huoneeseen, et "älä tuu vielä; tv:ssä oksennetaan" Oon itte oksentanu viimeks 15-vuotiaana humalatilassa(en juurikaan muista sitä) ja oikeessa oksennustaudissa ollu 9-vuotiaana, jolloin päätin etten enää ikinä oksenna! Ton humalassa oksentamisen selitän ittelleni, et ku olin niin kanttuvei, niin suojamekanismit petti enkä pystyny vastustaan sitä ja toisaalta kyllä se siinä tilanteessa oliki hyvä asia, ettei tullu mitään alkoholimyrkytystä... Jännä, et pelkään sitä, et oksennan vaikka en ole oksentanu kohta kymmeneen vuoteen ja jos liikkeellä oksennustautia ja tarttuu muhun, niin mulle tulee vaan ripuli, vaikka oksettaiski. En vaan anna sen tulla. Mut se paniikki, mikä siitä seuraa, on ihan kauheeta!!! Te kyllä ymmärrätte!

Kiitti teille kaikille ja tsempataan toisiamme!

Mä oon vasta 13, ja mä oon kärsinyt oksennus pelosta noin 5 vuotiaasta sati!!! Mua alkaa aina pelottaa, jos joku on krapulassa, ja oksentaa, tai jos itselläni on huono-olo, niin en halua puhua, en nukkua, istua vain hiljaa.. Ja pelko alkoi varmaan siitä kun olin pieni, ja nukuin vanhempien välissä, ja sitten yöllä herään ja isä oksentaa sänkyyn.. mua pelotti, ja jouksin omaan huoneeseen.. ja tulin sieltä vasta seuraavana iltana pois, vasta kun olin varmistanut ettei kukaan enää oksentaisi.. Ja olin joskus partiossa, ja siellä joku sanoi että sillä on huono-olo ja oksensi, ja mä menin silloin johonkin nurkkaan, ja pitelin korviani.. Ja aina kun olen jonkun luona yökylässä pelkään että minulle tulee huono-olo ja oksennan.. enkä siks saa unta lähes koko yönä..
Ja aina kun joku oksentaa menen joko ulos, tai muuten mahdollisemman kauas kyseisestä henkilöstä.. Olen aina luullut että olen ainoa "pelkuri".. Eikä vanhempani kaan tiedä että pelkään kun joku oksentaa.. Esim kun pikkusiskoni oksensi kerran juoksin yläkertaan, ja äitini huusi että tuu takas.. mä huusin että en nyt tuu.. ja sit se haki mut väkisin alas, ja mua pelotti kauheesti!!! Lohduttaa, kun tietää että joillain muillakin on sama ongelma..

Täällä uusi pelkääjä! Löysin keskusteluun vahingossa kun etsin tietoa oksennuspelosta. Se pelko on ollut minulla myös lapsuudesta asti. Oksensin viimeksi kun oli 11 v. Minulla on ihan samoja kokemuksia kun teillä. Haluan mieheni kanssa lapsen ja tämä pelko noussut jälleen esiin. Minulla on aikaisemmin ollut asiasta myös paniikkihäiriö. Söin 3 vuotta lääkettä (masennus ja mielialan tasaaja) ja kävin terapiassa. Jotenkin pelko ehkä liittyy turvattomuuden pelkoon. Ainakin terapiassa jossa nykyään olen käynyt (hahmoterapia) löytyi syitä sitä kohtaa tarkasteltaessa. Isäni oli väkivaltainen kun olin lapsi ja nuori.

Oli tosi ihanaa lukea muiden kertomuksia! En olekaan yksin!

Tuetaan toisiamme.

Sitä raskautta kohti olen päättänyt mennä. Tekin joilla on lapsia, olette selvinneet! B6 vitamiini ja inkivääri toivottavasti auttaa...

With love

Täällä yksi lisää ilmottautuu. Kun luin noita sivuja emetofobiasta ja näitä ihmisten kirjoituksia, olin kyyneleet silmissä. Olen 27-vuotias ja kärsinyt tästä koko ikäni. En olisi ikinä uskonut että muita on näin paljon, olen pitänyt itseäni ihan sekona.

Oma kammoni lähti siitä kun heräsin siihen, että oksennan noin 5-vuotiaana. Tunsin tukehtuvani eikä äiti vieressäni herännyt, enkä voinut puhua. Muistan olleeni päiväkausia tämän jälkeen ihan shokissa, paniikissa. Sen jälkeen olen pelännyt oksentamista henkeni edestä!

En halua mennä hammaslääkäriin, koska en voi sietää sitä että suuni on täynnä jotain, saatan oksentaa. Monikaan ei tajua tätä, koska useat ihmiset pelkäävät kipua. Lääkärissä en anna katsoa kurkkuani tikulla. Jos minulla on krapula, saan paniikkikohtauksen. Sen saan myös, jos joku jossain voi pahoin tai edes sanoo voivansa huonosti. En voi olla lapsen lähelläkään työssäni, jos lapsi oksentaa. En voi syödä paljoa jos menen sen jälkeen johonkin suljettuun tilaan. En voi mennä huvipuiston pyörittäviin laitteisiin, enkä pidä ahtaista tiloista, joista ei voi poistua. Pidän usein muovipussia mukana ja kuulostelen tuntemuksiani aina, onko se pahaa oloa kenties. Joskus paniikkikohtauksen aikana yökin rajusti, mutten koskaan oksenna.

Olenko teistä ihan hullu? Olen menestyvä sekä menevä nuori nainen, jonka lähipiiristä kukaan ei tiedä pelkoni laajuutta, voitteko uskoa. Kukaan ei varmastikaan edes epäile, olen niin taitava. Tämä on ensimmäinen kerta kun koskaan edes kirjoitan tästä, olen jo tavallaan niin sinut tämän asian kanssa, se on "syöpynyt" minuun. Teen kuitenkin asian kanssa töitä, osaan jo rauhoitella itseäni, mutta tietyt asiat on ja pysyy kuten paniikkikohtaukset tietyissä tilanteissa, joissa en voi vältellä pelkäämiäni asioita.

Ei ole pitkä aika siitä kun jostain syystä oksensin (sorry kaverit!) eikä se ollut kamalaa, kun olin rento. Pelko ei silti poistunut mihinkään, enkä edelleenkään kertakaikkiaan voi ajatella sitä tapahtumaa tai ahdistun!

Tosi mahtavaa löytää näin paljon kohtalotovereita. Minulla on ollut tää pelko jo ihan pienestä asti ja nyt oon 24. Viimeksi olen oksentanut vuonna -99. Olen ihan vapinoissa kun luin uutisista että tänä talvena on enemmän oksennustautia kuin viime talvena. Huomenna pitäisi mennä kummipojan syntymäpäiville, mutta ei minua sinne saa; siellä kun on ollut oksennustautia viikko sitten. Miehenikin pitää minua ihan kahjona. Kun vain kuulenkin että jossain on oksennustautia niin kädet alkavat vapista ja maha tulee kipeäksi. Tämä on rajoittanut elämääni todella paljon ja masennun aika ajoin eikä normaalielämästä tahdo tulla mitään. Olen ollut mieheni kanssa kuusi vuotta ja hänellä on ollut kerran sinä aikana oksennustauti. Sen yön istuin parvekkeen oven vieressä sohvalla toppatakki päällä ja juoksin heti ulos kun mieheni meni vessaan. Tauti ei Luojan kiitos tarttunut minuun ja kulutinkin päivät lenkkeilemällä koiran kanssa ( saatoin kävellä neljäkin tuntia yhtä perää ) enkä syönyt mitään kolmeen päivään, pelkästään join vain limsaa. En ota alkoholia kuin aivan pieniä määriä, siitähän saattaa seurata pahoinvointia jos enemmän ottaa. En kestä edes että mieheni joskus joisi enemmän, hänellä kun on tapana ollut oksentaa seuraavana päivänä enkä kestä sitä. Ja vihaan itseäni sen vuoksi että kyselen mieheltäni koko ajan että onko huono olo, onko maha kipeä. Kumma ettei hän vielä ole pakannut kamojaan ja lähtenyt. Kaupoissa pelkään että saan oksennustaudin ihan tuosta vaan. Tuskinpa voin harjoittaa parturi-kampaajan ammattianikaan, siinä kun joutuu olemaan asiakkaiden kanssa lähikontaktissa. Ja käsiä pesen aivan hysteerisesti koko ajan niin että ne ovat aivan haavoilla. Todella sairasta jopa omastakin mielestä pelätä oksentamista, mutta tiedän että se on sairaus josta en voi koskaan parantua enkä näin ollen koskaan täysin nauttia elämästä. Talvet varsinkin ovat aivan kauheita ja yöt kun pitää nukkua sohvalla kun ei uskalla mennä sänkyyn jos vaikka tulee oksennus. Joinakin öinä uskallan nukkua vasta aamuyöstä neljän-viiden aikaan. En voi kuvitellakaan olevani raskaana, silloinhan pahoinvoinnin riski on suuri. Menetän jopa mahdollisen äitiydenkin tämän rasittavan pelon vuoksi. Eikä sitä kukaan sellainen ymmärrä jolla ei ole tätä pelkoa. Pelostani ei tiedä juuri kukaan, tietysti perheeni. Heiltä ei ymmärrystä heru.
Yrittäkää kestää läpi tämän harmaan talven. Ja kertokaa kokemuksianne.

Heippa taas!

Oon tänne aikasemminki kirjottanu.
Rupes vaan ahdistaa, ku on taas se aika vuodesta!
Jep, tiiätte kyllä ku oksennustauti levii ku kulovalkea. Sitä hehkutettiin jopa tällä viikolla uutisissa!!
Mihis sitä ryömis taas piiloon hetkeks?! Meillä töissä jo eka sairastunu ja se lähti kesken päivää pois oksennellen.
Ittellä velloo koko aika mahassa ja tiiän et todennäkösesti pelkkä ajatus. Mut minkäs sitä ajatuksilleen voi.
Kädet oon kerinny pestä jo verille ja pikalaihdutus kuuri alko just, ku mitään ei voi syödä ettei tartte mitään oksentaa!
Kyl te tiiätte...

Mut hei! Kaikille tsemppiä tän epidemian yli, nautitaan joulun odotuksesta ja lumesta
p.s. peskää käsiä

Heip!

Olen kirjoittanut tänne ennenkin. Mullakin tulee surullinen olo kun luen muidenkirjoituksia.

Tulee mieleen lapsuus miten hirveää se oli. Olen nyt 27 v nainen.

Mutta koulussa, en uskaltanut olla muiden kanssa jos tiesin että ne on ollut mahataudissa tai niillä oli huono olo. En uskaltanut mennä siksi yökyläänkään. Kaikki juhlapyhät rukoilin ettei vanhempani joisi ollenkaan. Huvipuiston laitteisiin jossa vähänkin pyöri joku en voinut mennä. En voinut edes katsoa kun muut meni (kerran yhdestä laitteesta juoksi poika joka alkoi oksentamaan ihan hirveästi. Se haju tulee vieläkin mieleen.). Koulujen bussiretket oli painajaisia. Lähdin kyllä mukaan (jos oli ns pakko), mutta söin purkkaa ja oli korvalappustereot päällä. (kerran nimittäin yksi poika käytävän toisella puolella alkoi oksentaa ihan silmittömästi kaikki penkit täyteen ja jäin vangiksi paikalleni kauhuissani.) Istuin sen jlk mahd edessä mutten ihan (siellä istu ne jotka kärsi matkapahoinvoinnista).
Aina kun oli pahaolo, rukoilin Jumalalta etten oksentaisi. Hengitin ikkunasta raitista ilmaa.
Aikuisempana aloin kärsiä paniikkihäiriöistä asian takia. Ne sain loppumaan lääkkeillä. Oli pakko ottaa kun normaali elämä meni ihan mahdottomaksi. Terapiaan menin myös, mutta puhuin kaikesta muusta kuin oksennuspelosta (muutakin aihetta toki oli).
Jos mietin sanaa oksennus tuli pahaolo. en edes voinut puhua siitä. Sitten löysin ystävän joka kärsi samasta pelosta. Olen hänen kanssa voinut jakaa asian.
Ajattelin itsekin silloin etten ikinä voi tehdä lapsia, en ikinä voi elää normaalia elämää.
Nyt 27-vuotiaana vieläkin ahdistun jos miehelläni on pahaolo. Lähden taksilla vaikka hotelliin tai äidilleni/kavereille. Mutta pystyn käymään töissä, haluamaan raskaaksi ja harrastamaan yms normaalisti. Olen saanut luottamusta siihen etten oksenna (ja jos on pakko sille ei sitten voi mitään) - ennen en olisi voinut sanoa mitään tälaista.. Mieheni on ihana tuki, hän alkoi ymmärtää minua vasta kesällä (ollaan oltu yhdessä 5 v) kun kerroin miten pahana tämä on minulla ollut 5 v asti. Nykyään kun kuulen uutisista että mahatautia liikkeellä, ajattelen että no ainahan sitä on. En voi hallita elämää.

Suosittelen jotain sellaista terapiaa mikä tuntuu omalta. Mulla auttanut eri terapioista eniten hypnoositerapia ja hahmoterapia sekä se että söin mietoa masennus/paniikkihäiriöön tarvittavaa lääkettä.

Älkää rakkaat ystävät jääkö pelon vangiksi, uskaltakaa puhua asiasta ja hakea apua!!
Ihana elämä odottaa!

Iso hali!

Minulla on kotona oksennus esto lääkkeitä.Silloin ei ole huonoolo jos syö sen lääkkeen niin voi syödä eikä oksenna. Minulla on myös kammo ja aina kun minulla on vatsatauti niin syön niitä ne vaikuttaa 6 tuntia niitä voi ostaa apteekeista nimellä PAHOINVOINTI lääke .

Moikkelis vaan mäkin pelkään jos joku muu oksentaa tai yskii ällöttävästi ymmärrän sinua!

Moi mulla on pari keinoo saada ne kammo kohtaukset pois 1:imeskele jääpaloja"2. laita kylmä pullo vatsalle3:mene ulos. Toivottavasti nämä auttaa

Hei kaikki kohtalotoverit!

Löysin tänne sattumalta, ja suunnilleen kaikki kirjoitukset kuvastavat myös omia kokemuksiani. Olen kärsinyt tästä fobiasta koko ikäni ja sitä pahentavia episodeja on toki sattunut matkalla tähän kolmenkympin ikään saakka. Mahatautia minulla ei ole ollut kuin kai kerran, keväällä kaksi vuotta sitten. Sekin lievänlainen. Ja sitä ennen oksensin yöpaidalleni ja sänkyyn ala-asteen ekaluokan kesälomalla syötyäni tienvierestä lyijytettyjä metsämansikoita. Uskon, että ihmisillä on erilaisia immuniteetteja mahataudin suhteen, koska jotkut saivat sen pöpön aina koulusta, minä esim en koskaan. Silti pelkäsin lapsena jopa o-kirjaimen lausumista, kuin olisin siten voinut vahingossa manata taudin esiin. Enkä ole koskaan pelännyt muuta, en muita tauteja enkä oikeastaan muita asioitakaan, kuin oksentamista, vain sitä (mitä ripulista, se on vielä jotenkuten "hallittavissa". On myönnettävä, että on ollut liian usein aikoja, joina olen tosiaan toivonut ennemmin kuolevani kuin joutuvani oksentamaan.

Reilun kymmenen vuoden aikana olen viettänyt useita öitä nukkumatta, kuin vahtien, ettei mahatauti pääse yllättämään, ihan kuin se jossain kulman takana väijyisi, ja ollut syömättä keskivaikeaan alipainoisuuteen asti sen käsittämättömän uskomuksen vuoksi, että jos tauti iskee, siitä ei tule niin häijyä, jos maha on tyhjä. Ja tosiaan, kuten joku mainitsikin jo, tulee vähemmän sotkua. Huonon olon iskiessä minuun iskee sellainen paniikki, etten näe enkä kuule ja en varmasti löytäisi vessaakaan, jos oksennus tulisi. Menen paniikkiin myös, kun mieheni oksentaa, krapulassa tai taudissa, enkä pysty kuin tärisemään ja heijaamaan itseäni edestakaisin kädet korvilla. Olenkin huomannut, että pelkoni ja paniikkini on sitä pahempi, mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse (oma mies, lapsena äiti tai isoisä). Siten se saattaisi liittyä myös turvattomuudentunteeseen hallinnan menettämisen pelon lisäksi.

Illat ovat aina olleet pahimpia, koska ahdistusoireet pahenevat minulla iltaa kohden ja niihin kuuluu jonkinasteinen pahoinvointi. Ja kun jättää syömättä huonon olonsa vuoksi, olo pahenee entisestään; vaikkei uskoisi, monesti syöminen auttaa juuri silloin, kun ruokaa ei voisi ajatellakaan. Mutta kun koskaan ei voi TIETÄÄ, onko tämä nyt sitten hermoista johtuvaa, ahdistukseen liittyvää pahaa oloa vai onko saanut jostain tartunnan..... Pelkään siis itse sairastuvani, mutta myös toisten sairastamista, ja sitä, että järkytän muita mahdollisella oksentelullani samoin kuin minua järkyttäisivät.

Monta vuotta luotin siihen, että kun vain jaksan valvoa aamuun, tilanne ikään kuin rauhoittuu, on "vaara ohi", ja usein tuntuikin paremmalta. En käynyt teatterissa, konserteissa, elokuvissa tai ylipäätään paikoissa, joissa on kokoontuneena paljon ihmisiä (en vieläkään tykkää), ja lapsia pelkäsin kuin ruttoa, vaikka toisaalta olen aina halunnut tehdä töitä lasten parissa. Metopramia oli aina mukana ja käytin jatkuvasti maitohappobakteereja. Orastavaa huonovointisuutta lääkitsin piparminttuöljykapseleilla tai piparminttuteellä, hermojen ollessa riekaleina join kamomillaa.

Kävin nuorena seitsemän vuotta psykoterapiassa, mutta tätä pelkoa ei terapeuttini ottanut mitenkään vakavasti. Nyt olen toista vuotta toisessa terapiassa nimenomaan tämän fobian takia, kun tuntui, että en enää kerta kaikkiaan jaksa, kun en pystynyt uskomaan enää mihinkään, aamun tuomaan helpotukseen tai noihin lääkkeisiinkään. Tautiuhka tuntui olevan kaiken aikaa läsnä hirvittävänä katastrofipilvenä pääni yllä. Maailmanlopuntauti. Tuntui niin lohduttomalta vajota aina yhä uudestaan pelkonsa syövereihin jo kuullessaan radiosta tai lukiessaan lehdestä tai jonkun kertoessa tautia olevan liikkeellä; pelkkä tietoisuus taudin olemassaolosta, vain pieni muistutus, sai elämänhaluni sammumaan kerran toisensa jälkeen ja eristäytymään kotiin. Ei tilanne ole juurikaan parantunut vieläkään, hieman lievittynyt niin, etten pelkää enää joka päivän jokaisena hetkenä, vaikka joka päivä pelkäisinkin.

Olen kärsinyt masennuksesta nuoruudesta asti, viimeksi keskivaikeasta masennuksesta, johon syön lääkkeitä. Mutta jos en söisi lääkkeitä, toisinaan pelkoni lähentelisi jo psykoosia, kun miltei näen ilman kuhisevan pöpöjä, niiden väijyvän minua, ja ihmiset näyttäytyvät pelkkinä potentiaalisina taudinkantajina. Ja sitten lasketaan niitä iänikuisia itämispäiviä... Kolmea päivää olen pitänyt melko luotettavana.

Olen ollut työttömänä kolme vuotta valmistumiseni jälkeen (ja tämän fobiani vuoksi jo jonkin aikaa käytännössä työkyvyttömänä), ja kun välillä joudun tilapäistöihin päiväksi muutamaksi, usein on sattunut, että työpaikalla juuri silloin jyllää mahatautiepidemia - oli kevät, kesä, syksy tai talvi! Kuulemma eivät mahatauditkaan enää noudattele vuodenaikoja, kun ihmiset matkustelevat niin paljon ja tuovat uusia pöpökantoja tullessaan:/ Pidempiaikaista työsuhdetta on mahdoton kuvitella, sillä jos epidemia iskee työpaikalla, minusta tulee siinä mielessä työkyvytön, että en nuku enkä syö ja siten en myöskään jaksa muutamaa päivää kauempaa käydä töissä. Keikkatyöt ovat siis ainoa vaihtoehto tällä haavaa.

Hiukan on pelkoani lieventänyt ahdistus/masennuslääke (seroxat), enkä mene enää niin tyystin pois tolaltani kuullessani epidemiasta. Olen tavoittanut normaalipainon maagisen rajan, johon olen kymmenen vuotta epätoivoisesti pyrkinyt; pystyn siis syömään säännöllisemmin. Mutta missä tahansa en syö, jos ulkona käyn jotain haukkaamassa, ja salaatteihin en koske, ellen itse ole sitä laittanut. Aika neuroottinen olen ruoanlaiton suhteen ja pesen käsiäni ahkerasti, desinfioin myös, vaikkei siitä kai ole näyttöä, että se normaalioloissa parantaisi puhtautta veden ja saippuan lisäksi. Stressaavina aikoina pöpöpelkoni kasvaa, kuten kai teillä muillakin. Pelkoa lievittää, jos pystyy keskittymään johonkin muuhun, isompaan projektiin tms, joka tuo jatkuvuuden tunteen elämään. Ja se tunne, että kuuluu johonkin, kuuluuu "ihmisiin" siinä missä muutkin, se on avuksi myös.

No niin, taisi tulla sekavaa tekstiä kiireessä. Halusin kuitenkin kirjoittaa omaa tarinaani, vaikka se on aivan teidän muiden kaltainen, osoittaakseni, että taas esittäytyy yksi, joka voi sanoa tietävänsä, miltä teistä pahimpina hetkinänne tuntuu. En voi kuin toivoa, että joku jonain päivänä onnistuisi keksimään vaikkapa rokotteen näitä tauteja vastaan. Koettakaa pitää hermonne hyvässä kunnossa ja välttäkää ylenmääräistä stressiä, niin pahanolontunteet väistyvät. Ja se jo auttaa, kun ei tarvitse koko ajan kuulostella epämääräistä oloaan. Mm. masennus ja ahdistus aikaansaavat epämiellyttäviä ja mitä ihmeellisimpiä fyysisiä tuntemuksia (joiden vuoksi olen kuluttanut aikaa ja vaivaa lääkärikäynteihin menneinä vuosina), jotka voivat erheellisesti johtaa kuvitteluun mahatautioireista.

Käsihygienialla pääsee pitkälle!

Hei taasen!

Kirjoitin päivällä esittelyn omasta fobiastani ja olen siitä asti ollut mielissäni, että kerrankin voi odottaa toisten ymmärtävän Tuli mieleen ne lukuisat tilanteet, jotka ovat herättäneet minussa kertaheitolla voimakasta ahdistusta useiksi päiviksi ilman, että kukaan on tajunnut mitään, kun olen tuskastani kertonut. Esimerkiksi kun näen kaupan kassajonossa jonkun ostoksissa miltei pelkästään maitohappobakteereja sisältäviä tuotteita (voihan se olla joku meikäläinenkin, mene ja tiedä) tai kun joku vilahtaa kerrostalon ovesta sisään mukanaan pelkkä iso jaffa-pullo. Kuka muu kuin tällainen foobikko kiinnittää huomiota tuollaisiin asioihin - ja kaiken lisäksi päättelee sitten, että tuossa ja tuossa taloudessa varmasti joku sairastaa parhaillaan mahatautia. Ja sitten oma maailma taas kaatuu.

Sen verran olen matkan varrella viisastunut, että mahatauti on sellainen, joka ei tulostaan etukäteen varoittele, ainakaan vatsaoirein. Ei siis tarvitse pelätä montaa päivää, että onkohan tauti tulossa, kun olo ja tuntemus mahassa on sellainen tai tällainen. Silti jää paljon etukäteen pelättävää ja murehdittavaa ja ihan liikaa epävarmuuksia...

Oletteko muuten järjestäneet tapaamista? Itse asun Turussa. Minkähänlainen tapaamisemme voisi olla, kun varmaan iso osa meistä välttelee esim. syömisiä, juomisia, tungoksia, julkisia kulkuvälineitä ja ihmisten tapaamisia (tosin nyt taatusti olisi koolla kätensä huolellisesti pessyt joukko;D)... Kukaties retki luonnonhelmaan, missä on raitista ilmaa, tilaa ja rauhoittava ympäristö, ilman humalaisia. (Tämä nyt vaan oli tämmöinen hölmö kommentti, jota ei kannata ottaa vakavasti) On vaan niin kivaa, kun ei tarvitse olla ainut tällä tavoin ongelmainen ihminen

Jaksamisia!

Aivan uskomatonta! En olisi koskaan uskonut että on muitakin samasta kammosta kärsiviä... nimimerkki Pelkääjä sanoi tuolla ylhäällä näin: "Olen elänyt tämän asian kanssa niin kauan, että minusta tuntuu, että tämä on minuun sisäänrakennettu ominaisuus, joka ei koskaan poistu." Nuo sanat tuntuivat niin tutuilta...

Oma tilanteeni on tälläinen: Olen pelännyt oksentamista niin kauan kuin muistan. 5-6 luokalla ollessani pelko oli niin paha, etten pystynyt käymään missään, edes koulussa, itkin kaikki yöt, huusin, pelkäsin... ahdistus oli niin voimakasta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Minut diagnosoitiin anorekstikoksi. Anoreksiasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaikka onhan tämäkin tavallaan omanlainen syömishäiriö. Tuota ennen olin pärjännyt suhteellisen hyvin, vaikkakin koko lapsuuden ajan Pelkäsin. Sitä yhtä ja samaa "naurettavaa" asiaa. Toisaalta, yhdessä vaiheessa lapsuuttani, pelkäsin enemmän sitä, että joku muu oksentaa, kuin että itse oksennan. Nykyisin pelkään molempia, enemmän kuitenkin omaa oksentamistani. Ja muiden oksentamista juuri tartuntavaaran takia.

En ole osannut puhua pelostani koskaan. "Anoreksiastani" saakka olen käynyt terapiassa... joskus tiiviisti, joskus vain muutaman kerran vuodessa, enkä vieläkään ole osannut puhua pelostani. Tunnen tarvetta selitellä tuntemuksiani, pahaa oloa, oksetusta.. on tuntunut siltä, ettei minua uskota tai oteta todesta, jos kerron tästä esim. terapiassa. Olenkin puhunut ystävilleni vain paniikkihäiriöstä, jonka taakse olen salakavalasti piilottanut tämän kammon kaikki nämä vuodet. Avomieheni ja äitini ovat ainoat, jotka tietävät. He ovat ihmiset joihin ripustaudun.

Lapsesta saakka äiti on ollut minulle se ainoa, jolle kertoa pahasta olosta. Ainoa, johon luottaa. Ainoa, joka auttaa. Nyt rinnallani on mies, joka on saavuttanut samanlaisen luottamuksen. Kun tunnen pahoinvointia, haluan aina olla joko miehenei lähellä. Jos se ei ole mahdollista, tulen äitini luo. Kuullostaa typerältä, mutta en koskaan ole yksin pitkää aikaa. Jos mieheni on poissa, tulen äitini luo viettämään esim. iltaa, koska en uskalla olla yksin. Kuitenkin jos pitää valita, olisinko yksin vai jonkun ystäväni kanssa silloin kun minulla on paha olo, olisin mielummin yksin. Syytä en tiedä.

Kärsin myös ns.pakko-oireista, rituaaleista, joita teen "ehkäistäkseni" oksentamisen tai jonkun muun pahan asian tapahtumisen. Niitä on satoja, ne muuttuvat ja vaihtelevat, kuitenkin ne ovat niin pieniä, ettei kukaan huomaa niitä (paitsi mieheni joskus) ja ne korostuvat silloin kun pelkään oksentavani. Onko teillä kellään muilla tälläistä?

Tapaaminen kuullostaa muuten hyvältä idealta, itselleni sopisi pääkaupunkiseutu parhaiten Myös omat sivustot emetofoobikoille olis hienoa.
Aion nyt vaihtaa terapeuttia. Luultavasti kokeilen jotain erilaista terapiaa... sain idean tähän täältä! kiitos =)
Jos joku on kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia, voisin antaa sähköposti-osoitteeni... Olette kaikki mielessäni, siunausta ja parempaa vointia teille! <3

moi kaikki



täällä olis vielä yksi pelosta kärsivä.nyt etenki taas paniikki päällä kun tyttäreni
8v oli eilen kylässä ja siellä oleva poika oli yöllä sitten oksentanut.en tiedä mistä
tää pelko on tullut koska en muistaakseni ole koskaan itse sairastanut mahatautia edes
lapsena,eikä tauti ole koskaan tarttunut minuun myöskään lapsestani tai miehestä, eikä
päiväkodista missä olen ollut töissä.mutta kamalaa se jokatapauksessa on. no nyt ei
sitten tarvitse syödä eikä nukkua muutamaan päivään.ja miksi se tauti yleensä iskee
yöllä,tuntuu että päivällä sen kestäisi paremmin. hullua...


mutta pärjäilkäähän kaikki

Helpottipas kummasti kun luin noita teidän kirjotuksia.. Lähdin ihan sattumanvaraisesti googlella hakemaan löytyiskö aiheesta minkälaista juttua netistä ja tuntuu todella paljon paremmalta, kun tietää että ei oo ongelmiensa kanssa yksin.
Muutaman kirjotukset oli kun suoraan omasta elämästä, esimerkiksi Pelkääjän.
Oon 17 vuotias tyttö ja opiskelen lukiossa. Mulla on ollut vaan muutaman kerran elämäni aikana vatsatauti, ja sekin joskus tosi pienenä. Krapulassakin oon oksentanut ainoastaan kerran elämäni aikana, mitä oon itsekkin ihmetellyt. Oksentamista oon vihannut aina yli kaiken, mutta toisaalta kukapa ei? Nyt tämä ongelma on kuitenkin kasvanut ja kasvanut, ja alkanut rajottaan elämää.

Pelkään nykyään aivan sairalloisesti että mulle tulee huono olo ja oksennan julkiselle paikalle. Aivan kuten muutkin on täällä todenneet, jos uskottelee itselleen että nyt mulla on ihan varmasti huono olo ja ihan varmasti pian oksennan niin eiköhän se huono olo sieltä sitten melko varmasti tulekkin? Aluksi yritin laittaa asiaa vaan stressin piikkiin, tai ajattelin että oon ehkä tulossa kipeeksi. Menin lopulta terkkarille puhumaan, kun jostain syystä hävetti alkaa kavereille puhumaan tästä, kun en edes tiennyt mitä oisin sanonu. "Mulla on aika usein huono olo?" -Joo niin aika monella muullakin, entä sitten?
Terkkarille siinä sitten jotain sönkötin, ja se alkoi epäilemään paniikkihäiriötä. Oireet kuulosti jossain määrin tutulta, vaikka ehkä vähän liian voimakkailta? Toisaalta koska mulla on itsellä ollut muutama paniikkihäiriökohtaus ala-asteella vanhempieni eron jälkeen, pidin sitäkin vaihtoehtoa mahdollisena. Tuli taas huomattua, että kun uskoo saaneensa apua, niin oireetkin häviää.
Viikon ajan mulla oli tosi hyvä olo, mutta sitten se alko taas.

Oon yrittänyt keksiä mistä ihmeestä tällänen pelko on (yhtäkkiä?) tullut, koska en oo ikinä oksentanut julkiselle paikalle.
Pahinta tässä kuitenkin on, että pelkään nolaavani itseni ja mietin mitä muut ajattelisivat jos niin kävisi.Ihan kuten pelkääjä, mäkin
etsin nykyään aina sellaset paikat mistä pääsee äkkiä pois jos tulee huono olo ja pahimpia on juuri ne paikat mistä ei pois pääse, ainakaan kovin nopeasti. Pitäis vissiin olla miettimättä asiaa, ja ottaa asenne että "no sittenpähän oksennan, mitä sitten?" Mäkin oon niin kömpelö että onnistun päivittäin nolaamaan itseni jotenkin, mutta niihin asioihin osaan suhtautua ihan huumorilla ja nauraa itselleni. Miksi tämä on sitten niin vaikeaa? Oon ajatellut että tällä on varmaan jotain tekemistä itseluottamuksen kanssa. Olin ennen paljon rohkeampi, muutin yksikseni asumaan jo lukion ekalla, ja asun melkeen 500km päässä vanhemmistani. Itsetunto on ollut hyvä, mutta kokoajan laskuun päin.. Oon miettinyt että menisin puhumaan jollekkin lääkärille asiasta. Ihan kuten terkkari mulle sano, joillekkin se voi ottaa ylpeyden päälle, mutta eikö se oo tärkeintä että pystyy jatkamaan elämäänsä normaalisti, ilmaan jatkuvaa paniikintunnetta? Uskon että tästä pääsee yllättävän helposti eroon, jos jaksaa vaan uskoa itteensä.
Menipäs taas vähän..
No mutta kiitos jos jaksoitte lukea, ihan kivasti autto tämäkin.

Hei

Tässä sitä taas kerran ollaan yläkerrassa piilossa omaa lasta joka oli eilen oksennustaudissa. Nyt alkaa jo tosissaan ahdistaa tämä kamala pelko en tiedä kauanko jaksan tuntea tällaisi tunteita mitä nyt tunnen. Lapsi tarvii äitiään kun sillä on paha olo ja minä se vaan juoksen karkuun!!! onneksi miehelläni ei ole samaa fobiaa ( eikä se voi ymmärtää miten minä voin oksentamista pelätä). Harrastan ihan samaa kuin moni teistä eli ollaan syömattä päivä tolkulla.. ahdistaa niin että olis vissiin helpompi olla pois tältä planeetalta, vaan eikait siinä pitää vain taas sietää ja sietää kun miehenikin mököttää asiasta... eikös olekkin rohkaisevaa

Jaksamisia teille kaikille

Huomiota huomiota hoo!! MSN-ryhmäni siirtyi juuri "uusiin tiloihin", tuonne ei siis kannata enää hakemuksia laittaa. Uusi foorumi on osoitteessa [www.createphpbb.com] Tervetuloa!

HEI KAIKKI !!!!

Ihan käsittämätöntä, että näin paljon ihmisiä kärsii samasta pelosta kuin minä ja tietysti kiva huomata, ettei ole ihan hullu ja toivoisin asiaan apua, niinkuin varmasti meistä jokainen... taas on kuulemma vatsatautia liikkellä, ja minä olen tietysti hysteerinen.... pesen käsiä joka välissä, ja pakotan mieheni siihen myös ja kuuntelen korvat höröllä työpaikalla onko kukaan sairastunut... olen kärsinyt tästä pelosta varmaan yli 20-vuotta, ja nyt olen 33 v, ja pelastusta ei ole näköpiirissä...
Olisi hienoa vaihtaa ajtuksia enemmänkin samasta pelosta kärsivän kanssa ? !
Maitohappobagteerit kyllä hei kuulemma auttaa mutta ei ne tähän pelkoon auta
onkohan tämä pelko, josta kärsitään elämän loppuun asti ? ? mitä mieltä olette ? onko joku "Parantunut" olisi kiva kuulla miten, jos näin on tapahtunut ! Zemppiä kaikille ! ja muistakaa pestä ne kädet

Katohhan, on muitankin!!
Mulla on suorastaan kammo oksentamiseen! En oikein tiedä misät se on tullut, mutta pelkään joka päivä että saan jostakin mahataudin ja alan oksentamaan..
Olen vielä töissä sairaalassa ja ihmiset siellä oksentavat päivittäin, se ei minua haittaa! Joillekkin se tekee pahaa jos vieressä toinen oksentaa, mutta minulle ihme kyllä ei oo mitään vaikutusta.. Paitsi sitten tänään kun töissä eräs työkaverini oksensi lattialle.. voi maalima! Ja kun on vielä tämä mahatauti kausi menossa.. Jos vaan mitenkään pystyisin taudin välttämään olis ihanaa! Sairastin vuosi sitten kauhean mahataudin enkä enää koskaan halua sitä!!!

Ihanaa.. löysin tämän paikan sattumalta surffaillessani kauhusta kankeana, sillä isoveljeni oksentaa, kuin viimeistä päivää. Aloitti aamu 6lta ja ja jatkaa vielä... Olen tässä laskenut millon se minuun tarttuu paniikki päällä.
Sama tauti on tarttunut lähes kaikkiin ystävistäni ja kammottavinta oli herätä siihen kun isoveli yrjöää hirveällä äänellä.. Minun oksennustauti fobiani alkoi noin 6 vuotta sitten, kun viimeksi sairastin sitä tautia.. Olen oppinut elämään humalaisten oksentelijoiden kanssa, mutta en voi elää, kun tiedän olleeni tekemisissä oksennustautisen kanssa. Ja nyt on aivan hirveä paikka...Kammottaa..jouduin perumaan matkani tyttöystävän mökillekin tämän takia..sanoin että minulla itsellänikin on tauti, vaikkei olekaan(vielä?) .. olen lukittautunut omaan huoneeseeni ja kun poistun esim. hakemaan ruokaa laitan kaulahuivin suun ja nenän päälle... Mietin tässä miksi ei olla suuniteltu esim. piikkiä , joka estäisi tämän altistumisen "oksennus" -virukselle..? Välillä olen jo luullut että tauti iskee , kun heikottaa ja näytän kalpealle , mutta paha olo ei vielä ainakaann ole...Olen jopa laskenut, että illalla tai viimeistään yöllä se iskee... Ei ole kammottavampaa ajatusta, kuin että herää yöllä siihen kun oksettaa ..

Moi kaikki siellä ihanassa Suomen maassa!
Minä pelkään ja olen aina pelännyt oksentamista. Löysin tämän sivun kun etsin aihetta Googlesta. Kiva kun voitte keskustella tällä sivulla! Haluan kyllä mainostaa meidän sivua täällä Ruotsissa emetofobi.se sieltä löytää paljon ystäviä samassa jamassa ja myös tieteellisistä tutkimuksista infoa. Haluan myös mainostaa tuotetta Biobics Plus, en ole kyllä varma löytyykö sitä Suomesta. Se sisältää raakamaitoa joka pitäisi estää vatsatautien viruksia tai bakteeria kiinnittymistä suolistoon. Moni on tätä kehunut, joten kannattaa ehkä kokeilla. Jos haluatte kysyä minulta enemmän tuotteesta tai jutella muusta niin pistäkää mielellään meiliä tulemaan.

Hyvää kevään jatkoa teille kaikille!!

Jep, täältä löytyy kanssa kohtalotoweri.
Tuon kaamean pasiliskon pelossa aloin elää jo apaut 10 vuotiaasta lähtien, kun jatkuvasti oli vatsatauti. Eikä asiaani helpottanut yhtään hysteerinen äitini, joka pelkäsi vielä enemmän sairastumistani kun minä..

No, tässä vuosikymmenten kuluessa olen aina vaan harvemmin sairastanut vatsatautia, ja oppinut myöskin suhtautumaan vähän rennommin asiaan. Omat muksut antavat sairastuessaan ihan käytännön pakostakin siedätyshoitoa minulle, kun pakkohan niitä on hoitaa, enkä todellakaan halua antaa yhtä hysteeristä vaikutelmaa heille, kun äitini antoi minulle.

Olen myös huomannut, että tautiin oikeasti sairastuttaessa se taudin alku on pahin, kun sitä tavallaan peläten odottaa, että onko oikeasti kipeä. Sitten ensimmäisen oksennuskerran jälkeen tavallaan huojentuu, kun ei se niin kauheeta ollutkaan, ja sitten tietää, että no, nyt kun se kerran on, niin mitäs sitä enää jännittelemään.
Ja sitten se onkin jo ohi. :-)

Yhteenvetona ainakin omasta puolestani voin sanoa, että kaikista pahimman tuskan ja olon aiheuttaa omat ajatukset ja pelot pään sisällä. Ne kun saa syrjäytettyä, niin ei tuo vatsatauti niin kauhea asia olekaan enää.

Nykyään kun lapset tai tutut sairastuvat, kiinnitän vain pikkasen enemmän huomiota käsihygieniaan, välttääskeni kyseisen pasiliskon. Tietysti läheisen sairastaessa ajoittan päässä välähtää ajatus, että jos saankin sen taudin.. mutta sitten siirrän ajatuksen kesään ja kärpäsiin.

P.S. Vatsataudin aiheuttamaa oksentelua hieman hillitsee apteekissa myytävä Osmosal jauhe. Siitä saa myös taudissa menetettyjä mineraaleja ja nesteitä hieman takaisin.

Kesää odotellessa.. ;-)

Heips.

Minullakin on oksentamisen pelkoa ollut havaittavissa koko pienen ikäni. Olen parikymppinen ja minulla on 3 vuotias tytär. Ammatiltani olen lähihoitaja ja tällä hetkellä olen päiväkodissa töissä.
Tämä pelko ärsyttää ja tuntuu, että kaikki vain nauravat tälle ongelmalle. Kukaan ei usko. Lähinnä ystäväni ovat naureskelleet tälle asialle ja todenneet tyyliin "mieluummin oksennustauti kuin kuume". Minulla asia on toisin. Mieluummin vaikka minkälainen räkätauti kuin oksennustauti. Ripulikin on ok. Toivon aina, että jos mahatauti iskee, tulisi ripulina kaikki.
Lapsena sairastin oksennustaudin vain 2 kertaa. Muistan lapsena pelänneeni oksentamista ja oksentavia ihmisiä. Jos isäni oksensi joskus krapulassa, tärisin kauhusta. En tiedä miksi. Olin onnekseni 10 vuotta sairastamatta oksennustautia 8- vuotiaasta 18- votiaaksi. Tuntui, ettei tauti tarttunut minuun millään. Pelkoni alkoi tämän vuoksi helpottua. Lähihoitaja opintojeni aikana olin paljon oksennusten kanssa tekemisissä eri työharjoitteluissa. Huomasin pian, että oksentavat ihmiset eivät enää ällötä, eivätkä ahdista. Olin jo aika sinut pelkoni kanssa. Tosin edelleen kammosin sitä mahdollisuutta, että minun itseni pitäisi oksentaa.
18- vuotiaana sairastin oksennustaudin 2 kertaa 3 kk välein. Molemmat taudit olivat todella rajuja. Vatsakipu ja raju oksentaminen olivat todella kamalia. Kaikenlisäksi nämä molemmat taudit tarttuivat vain jostain. Sairastin siis itse ekana. Tyttäreni ja mieheni sairastivat taudit minun jälkeeni. Pystyin täysin normaalisti hoitamaan tyttäreni, koska tiesin, ettei tauti tartu enää minuun. Mikä helpotus! Mutta kyllä jäi kammo. Siitä, kuinka tuskainen tauti oli.
No. Tämän jälkeen en edelleenkään sinänsä kammoa oksentelevia ihmisiä enkä oksennuksen näkemistä, ammattinikin on harjoittanut siihen. Varsinkin, jos tiedän, ettei kyseessä ole trttuva tauti. Mutta se pelottaa edelleen, että itse pitäisi oksentaa. Välttelen ihmisiä, jotka ovat mahatautisia, koska tauti voi tarttua MINUUN. Sairastin mahataudin 3 viikkoa sitten. Se oli suht lievä oksentelun suhteen (vain 4 oksennusta) ja se ei ollutkaan niin kamalaa. Silti koko pelko ei ole lähtenyt. Samoilla tuttavillani, joilta sain 3 vk sitten sen mahataudin, oli taas viikonloppuna tautia, joten olen tässä laskeskellut päiviä. Välillä tuntuu, että oksettaa, mutta taitaa olla pelosta johtuvaa. Mahdollisesta tartunnasta on kummiskin kohta 4 vrk... En ole uskaltanut syödä paljoa, koska minulla on kokemusta siitä, kuinka vaikea on oksentaa esim. juuri syötyä appelsiinia. Pelkoa nostaa se, että tauti on tarttunut lähes kaikkiin, ketkä ovat olleet tekemisissä näiden tuttavieni kanssa. Koen myös pientä vihaa näitä tuttaviani kohtaan. Sain heiltä vasta mahataudin ja taas he ovat sairaana ja mahdollisesti tartuttivat sen taas!!!! Tiedän, että tämä on tyhmää, mutta näin silti tunnen. Tyhmää.

Koen silti, että olen päässyt jo pitkälle. Minua ei ällötä oksentelevat humalaiset, eikä muutkaan kenen tauti ei ole tarttuvaa. Tyttäreni on poikkeus. Hänen oksennuksensa eivät ällötä, olivat ne tarttuvia tai eivät. Ainoa mitä kammoan on oma oksentaminen ja tarttuvat taudit.

Tsemppiä kaikille

onko ok jos kaveri tonkii paikkoja koko ajan?
erityisesti lukolla varustetut on lähes aina tongittuna.
onko tällainen kaveri ihan luotettava: haluaa tietaa jotain salattua, eli lukittua.
tiedän jo että nimi kyseiseen häiriöön on parateseomania, joka on sairaanloinen kiinnostus uusia paikkoja ja esineitä kohtaan, eli voiko tämä myös liittyä lukittuihin paikkoihin?